Arolan koulun vaiheita 1920-1975

Koonnut Kirsti Manninen entisten oppilaiden haastattelujen ja vanhojen asiakirjojen pohjalta koulun 75-vuotisjuhliin

Arolan koulun historia voidaan jakaa viiteen, osittain peräkkäiseen ja osittain sisäkkäiseen vaiheeseen: vuosina 1920 – 1923 käytiin taistelu koulusta; 1924 – 1929 elettiin opettaja Elli Havulinnan aikaa; vuonna 1930 alkoi opettaja Kerttu Salmen aika, joka jatkui aina vuoteen 1964 asti; 1950-luvulta 1960-luvulle elettiin myös Arolan koulussa suurten ikäluokkien aikaa – se merkitsi koulun kasvamista kolmiopettajaiseksi ja uuden koulutalon rakentamista; lukuvuonna 1976 – 1977 Arolankin koulussa siirryttiin peruskoulun aikaan.

Taistelu koulusta

Isojaon loppuvaiheessa 1790-luvulla erotettiin Ohkolan kylän eteläpuolella jakamatta jääneistä alueista ns. Jokelankulma, johon 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa syntyi ensin torppari- ja sitten pientila-asutusta. Suurimmat tilat olivat Jokelan kartano ja Arola, jonka päärakennus sijaitsi mäellä nykyisen vanhan koulutalon paikalla, mutta paloi tulipalossa 1800-luvun puolivälissä, kun taloon yövieraaksi soluttautunut ryöstäjä surmasi asukkaat ja poltti talon perustuksiaan myöten.

Syrjäiseen metsäkylään, josta huonokuntoiset tieyhteydet johtivat vain Nummisten tai Ohkolan kautta kirkonkylään tai Kellokosken kautta Helsinkiin johtavan maantien varteen, ei kouluja perustettu, vaikka kansakouluasetus oli annettu jo 1860-luvulla. Ensimmäisen varsinaisen kansakoulunsa Mäntsälän pitäjä sai 1860-luvun lopulla kirkonkylään rovasti Ehnroosin testamenttivarojen ansiosta ja seuraavina vuosikymmeninä suurimmat kartano- ja talonpoikaiskylät perustivat omia koulujaan joko kartanonisännän tai tilallisten yhteisesti kustantamina. Jo tuolloin kunta avusti kylien itse perustamia kansakouluja ja 1900-luvun alussa ne lunastettiin kunnan haltuun. Syrjäkylät ja niiden köyhä torppariväestö sai tyytyä kiertokoulujen ja sunnuntaikoulujen tarjoamaan opetukseen, jonka sitten muutaman viikon mittainen rippikoulu viimeisteli.

Kiertokoulua pidettiin muutaman viikon jaksoissa tällä kulmakunnalla 1900-luvun alussa mm. Savipakassa ja Jokelan kartanossa. Kartanossa toimi 1910-luvun lopulla myös tallimies Tenhusen sunnuntaisin pitämä pihakoulu, jossa hän opetti sekä omia poikiaan että naapurin viikareita lukemaan ja laskemaan. Vain alueen länsi- ja pohjoislaidalta käytiin kansa koulussa joko Kellokoskella tai Ohkolassa, vaikka sieltäkin  koulumatka oli pitkä. Jokelankulmalta ei yli 10 kilometrin koulutaipaleelle voitu lapsia lähettää, ellei sitten koulun lähellä sattunut olemaan sopivaa sukulaisperhettä, joka saattoi tarjota koulukortteerin.

Kysymys oman kansakoulun saamisesta tuli Jokelankulmalla ajankohtaiseksi 1910-luvulla. Tällöin Jokelan kartanon maista myytiin entisiä torppia ja uusia pientiloja, joiden kivettömät joskin saviset pellot houkuttelivat kylään nuoria perheitä varsinkin Etelä-Hämeestä. Nämä uudet asukkaat olivat kotipitäjissään tutustuneet kansakouluihin ja ymmärsivät hyvin, etteivät pienet pellot yksin elätä heidän kasvavaa lapsijoukkoaan. Ilman kansakoulua oli yhä vaikeampaa päästä elämässä eteenpäin.

Kulmakunnan kouluhankkeen johtomiehiksi kohosi kaksi tarmokasta maanviljelijää: Kalle Peltola edusti joen itäpuolen asukkaita ja Verneri Aunola joen länsipuolen taloja. Yhdessä nämä kaksi perheenisää taistelivat sitkeästi oman koulun puolesta vuosikausia. Kun koulu sitten lopulta saatiin, tuli Kalle Peltolasta sen ensimmäinen johtokunnan puheenjohtaja. Myöhemmin koulun taloudenhoitajan virkaa on hoitanut mm. Verneri Aunolan poika Reino Olavi Aunola.

Jokelankulman kiertokoulupiirin oman koulun tarve tunnustettiin ensimmäisen kerran virallisesti jo vuonna 1917, kun Mäntsälän kunta laati suunnitelman uudesta koulupiirijaosta. Siinä Jokelankulma oli merkitty uudeksi koulupiiriksi. Ikävä kyllä, suunnitelma hylättiin lääninhallituksessa, sillä Nikinojan kylä oli jätetty koulua vaille. Väliin tuli vielä kansalaissota, ennen kuin kunnan uusi koulupiirijako oli saatu valmiiksi vuonna 1920.   Samana vuonna päätettiin myös yleisestä oppivelvollisuudesta,  joka määräsi kaikki kunnat rakentamaan riittävästi kouluja, jotta jokainen oppivelvolliseksi määrätty lapsi saattoi käydä koulua  kotoaan ilman kohtuuttoman pitkää koulumatkaa.

Jo samana syksynä aloitti Jokelankulmalla toimintansa ns. supistettu kansakoulu vuokratiloissa Ahokallion talossa. Oppilaita oli niin runsaasti, ettei kaikkia voitu ottaa ensimmäisessä sisäänkirjoituksessa opetettaviksi. Osa joutui Ohkolaan, osa vielä vuodeksi kiertokouluopetuksen varaan. Niinpä esimerkiksi Kalle Peltolan omista pojista vain Ahti mahtui ensimmäisenä vuonna kouluun. Pikku-Onnin, joka oli oppinut jo vuosia sitten lukemaan ja kirjoittamaan, piti odotella kymmenvuotiaaksi, ennen kuin hän seuraava vuonna pääsi kirjoittautumaan ”Ohkolan Jokelan kansakoulun I osastolle”. Samalla luokalla aloitti koulunkäynnin moni 14-vuotiaskin.

 

Ahokallion päärakennus oli vuokrattu kokonaan koulun käyttöön. Isäntäväki itse asui pienessä piharakennuksessa. Isossa salissa oli varsinainen luokkahuone ja avarassa tupakeittiössä veistoluokka. Puutöitä kävi vastaperustetussa koulussa opettamassa Ohkolan koulun opettajaKaarlo Viljo Kilpinen. Ohkolasta oli uuden koulun tarpeisiin tuotu myös vanhoja pulpetteja ja muita koulutarvikkeita. Oppilaita oli otettu niin paljon kuin mahdollista, joten luokkahuoneessa vallitsi valtava tilanahtaus. Kolme ensimmäistä riviä sai istua pelkillä penkeillä. Taaemmaksi järjestetyt pulpetit oli ahdettu niin tiukkaan, ettei niiden välissä ollut käytäviä. Niinpä keskellä luokkaa istuvat joutuivat pujottelemaan paikalleen toisten pulpettien kautta.

Koulun ensimmäisenä opettajaksi pestattiin opettajatar Hedvig TuominenKeravalta. Hänet muistetaan lähinnä vain ankarana kurinpitäjänä. Kun ensimmäinen kouluvuosi oli menestyksellisesti suoritettu, kyläläiset ryhtyivät puuhaamaan kunnalta omaa koulutaloa ja supistetun koulun laajentamista täydeksi kansakouluksi.  Yllätys oli melkoinen, kun kunta päättikin jättää koulun rakentamatta suuriin kustannuksiin vedoten ja ilmoitti lakkauttavansa koko vastaperustetun koulupiirin.

Onneksi koulunpitoa ei kuitenkaan tarvinnut lopettaa kesken. Virallisesti Jokelan koulusta tehtiin Ohkolan sivukoulu. Kun muodollisesti pätevä opettaja heti ensimmäisen tilaisuuden tultua hakeutui varmemman leipäpuun ääreen, ryhtyi syksyllä 1922 koulua pitämään Kellokosken osuuskaupanhoitajan rouva Agnes Wiljasalo. Ortodoksina hän ei kuitenkaan voinut pitää uskontotunteja, naisopettajana ei liioin poikien käsitöitä. Pyöräyttipä Agnes-rouva kesken lukuvuoden pienen pojankin, joka kastettiin Pyryksi. Niinpä Kaarlo Viljo Kilpinen hiihteli edelleen varsinkin lauantaisin Ohkolasta koulunpitoon. Pakkasten ja huonojen kelien aikaan piti luokkahuonetta ja tupaa lämmittää oikein urakalla, ettei pitkästä matkasta hiestynyt opettaja olisi vilustunut.

Kyläläisten ja uhrautuvien opettajien yhteistyöllä koulu kyettiin pitämään hengissä ne kaksi vuotta, jolloin se virallisesti oli lakkautettuna. Lopulta kunnan oli annettava periksi. Vuonna 1923 koulupiiri vakinaistettiin. Samalla ryhdyttiin rakentamaan omaa koulutaloa.

 

Luonnollisesti näin laajan koulupiirin alueella käytiin kiivasta keskustelua koulun paikasta. Kun useimmat koululaiset olivat kotoisin Jokelankulmalta, ajoi varsinkin Kalle Peltola koulun paikaksi joko nykyisen urheilukentän tienoota tai kerhotalon paikkaa. Joen toisella puolella mm.Aleksi Boman halusi koulua omalle puolelleen. Lopulta Boman ratkaisi koulun tonttikiistan läntisen vaihtoehdon hyväksi lahjoittamalla koulun tontiksi omistamansa Arolan mäen ts. sen kallioisen mäennyppylän, jossa Arolan talo muinoin oli sijainnut. Kunta otti mielihyvin lahjoituksen vastaan, vaikka joutuikin ostamaan Bomanilta koulutontin jatkeeksi peltomaata, jotta opettajien palkkaukseen kuuluvat kasvi- ja laidunmaat saatiin järjestetyiksi. Tontin mukaan koulun nimi vaihtui Ohkolan Jokelan koulusta Arolan kouluksi.

Uuden koulun rakennustyöt alkoivat kiireesti heti kevättalvella 1923. Peruskivet hakkasi Pirkkalan kallioilta Ojalan talon isäntä, joka oli kivimies ammatiltaan. Hirret kunta osti Wulffilta ja Bomanilta, ja timpureina rakennuksella häärivät mm. Viljo Anttila ja Elmeri Tuominen Ohkolasta. Uuteen kouluun päästiin muuttamaan tammikuussa 1924.  Uusi Arolan koulu oli komea kaksi kerroksinen pytinki, jonka pohjoispäässä oli alekkain koko talon leveydeltä kaksi isoa ja korkeaikkunaista luokkahuonetta ja toisessa päässä niin ikään alekkain asunnot alakoulunopettajalle ja yläkoulun opettajalle. Keskellä oli eteisten ja portaikkojen lisäksi myös uutuus: erillinen koulukeittola. Kovassa kiireessä ikkunoiden ja ovien tarveaineet eivät ehtineet kuivua tarpeeksi, joten ensimmäisenä koulutalvena jouduttiin ovia välillä availemaan rautakangen avulla.

Hankaluuksitta ei opetuskaan päässyt käyntiin. Uudeksi opettajaksi valittiinJohannes Englund. Tyttöjen käsitöitä ryhtyi opettamaan oman kylän tyttö Eelin Peräpelto. Englund, yksinäinen keski-ikäinen mies, joka asettui asumaan Salosilta vuokraamaansa kamariin, osoittautui jo ensimmäisenä syksynä varsin omalaatuiseksi opettajaksi. Kun lapset toivat joulutodistuksensa kotiin, oli kaikille merkitty kaikissa aineissa täysi rivi kymppejä. Muutamilla oli pari ainetta arvosteltu arvosanalla 20. Vaikka opettaja kävi välillä Nikkilässä hoidettavana, ei koulun pidosta tullut tolkkua. Niinpä virka oli julistettava uudelleen auki.

Elli Havulinnan aika

Syksyllä 1924 Arolan koululle muutti opettajatar Elli Havulinna Helsingistä. Perheen isä, joka oli Sörnäisissä vankilan opettajana, jäi vanhimman pojan kanssa Helsinkiin, tämä kun oli juuri aloittanut oppikoulun. Rouva Havulinnan mukana tuli koululle kotiapulainen Siiri, joka piti huolta opettajan nuoremmista lapsista Kyllikistä ja Tapiosta ja hoiti myös koulukeittolaa.

Nyt alkoi koulussa ihan uusi komento. Ensimmäisenä keittolavuonna lapset keräsivät puolukoita koululle. Niitä kasvoikin varsinkin runsaasti erityisesti Jokelanseudun lasten koulutien varrella. Se kun johti karjasillan kohdalta joen yli ja siitä sankan metsikön lävitse kartanon valtaojan reunoja seuraillen koululle asti. Pojat kulkivat ojan toista puolta, tytöt toista puolta. Kengät savessa siinä tallattiin syksyllä ja keväällä.

Koulukeittolan ruokalistalla ei aluksi ollut kuin kolmea lajia: viikossa syötiin siis kaksi kertaa puuroa, kaksi kertaa hernesoppaa ja kaksi kertaa perunasoppaa. Oman leivät ja maitopullo täydensivät ateriaa. Ruoka syötiin luokissa opettajan valvovan silmän alla. Perunakeittoa varten piti oppilaiden vuorotellen olla edellispäivänä kuorimassa perunoita keittäjän avuksi.

Ensimmäisenä vuonna opettaja Havulinnan avuksi palkattiin Emil Virtanenopettamaan poikien käsitöitä. Myöhemmin samaa virkaa hoiti vuosikausia Paimelan parooniksi kutsuttu Eino Paimela, joka olikin persoonallinen mutta erittäin taitava puutyön opettaja. Hän kävi opettamassa myös Haarajoen koululla. Puutöissä aloitettiin yleensä leipälaudan teolla. Kun sitä oli aikansa hartaasti höyläilty, päästiin sommittelemaan pienoistikkaita ja muuta mukavaa erilaisista listoista ja jatkokurssilla saatettiin jo tehdä vesikelkkakin.

Opettaja Elli Havulinna oli hyvin musikaalinen ja perusti koululle  kuoron, jota myöhemmin ohjasi myös hänen sijaisensa Elina Wallin. Hän piti myös  jatkokursseja, joita järjestettiin iltapäivisin ja iltaisin koulun jälkeen varsinaisen kansakoulun suorittaneille nuorille. Jatkokurssilla opetettiin yhteiskuntaoppia ja vaikeampaa laskentoa, laulettiin ja leikittiin seuraleikkejäkin. Tärkein oppikirja oli ”Nuorison käytös” – niminen teos, joka käsitteli hyvän käytöksen lisäksi myös siveellisiä kysymyksiä. Seitsemän veljestä luettiin jatkokurssilla säännöllisesti siten, että parhaat lukijat saivat toimia kertojina, muut veljesten rooleissa taitojensa ja taipumustensa mukaan.

Hartaushetkiä koululla vietettiin varsinkin sunnuntaisin. Opettaja Havulinnan aviomies ja sittemmin hänen poikansa Tapio olivat säännöllisiä puhujavieraita. Elli Havulinnan aikana koululla aloitettiin joulu- ja kevätjuhlien lisäksi myös äitienpäiväjuhlien viettäminen. Niistä tulikin ohjelmineen ja kahvitarjoiluineen vuosikymmeneksi jonkinlainen vuotuinen kylänväen suurkatselmus, kuten lukuisat valokuvat osoittavat.

Pitkään ei opettaja Havulinna kuitenkaan syrjäisellä maalaiskoululla viihtynyt. Kun nuoremmatkin lapset tulivat oppikouluikään, Elli-rouva muutti 1920-luvun lopulla perheineen takaisin Helsinkiin ja yläkoulun opettajan virka julistettiin avoimeksi. Alakoulun opettajana jatkoi Nummisista kotoisin oleva Edit Salovaara. Samana vuonna oppivelvollisuus astui Arolan koulupiirissä voimaan lopullisesti, joten koulu saattoi ottaa vastaan kaikki oppivelvolliset oman piirinsä alueelta. Vuosi 1929 oli muutenkin merkittävä Arolan koululle. Silloin aloitti koulun keittäjä-monitoiminaisena 20-vuotias Impi Helenius, joka sitten piti hellää huolta lukuisista koululaissukupolvista 43 vuoden ajan.

Kerttu Salmen aika

Kun nuori opettajaneiti Kerttu Salmi syksyllä 1929 muutti Arolan koulun yläkertaan, hän tuskin aavisti, että Arolan koulusta ja sen oppilaista tulisi hänen elämäntyönsä. Kertun vaikutus ei rajoittunut vain koulun seinien sisäpuolelle, sillä hänen panoksensa niin kylän harrastustoimintaan kuin sen sosiaaliseen kanssakäymiseenkin oli todella huomattava.

Ensi töikseen opettajatar käynnisti koululla tiistaisin kokoontuvan naisten voimistelukerhon. Teeilloilla koottiin varoja vuotuista äitienpäiväjuhlaa varten, ja useamman kerran lukuvuoden aikana Kerttu organisoi koululle raittiusjuhlia, joiden ohjelman kohokohtana olivat alakerran luokassa leikityt piirileikit. Niiden toivossa koululle vaelsivat raittiusjuhliin nekin raavaat nuoret miehet, jotka muuten eivät suhtautuneet kovin vakavasti viinan kiroihin. Raittiusseura Arolan Soihdun oli perustanut ilmeisesti raittiuspuhuja Wire, joka myöhemminkin vieraili usein koulun juhlissa.

Erityisen tärkeäksi koettiin opettajattaren tiivis yhteydenpito oppilaitten koteihin. Kun 1930-luvulla useampikin pojan koltiainen onnistui hiihtoretkillä tai muuten vain toheloidessaan katkaisemaan koipensa, Kerttu saapui uskollisesti potilaitaan katsomaan, toipa lohdukkeeksi koko luokan laatiman kortinkin. Yhtä hartaasti kylällä muistellaan reipasta opettajaneitiä, joka kävi ilahduttamassa kylän sairaita ja vanhuksia ja toimi tarvittaessa vaikka hierojana.

Kurinpitäjänä Kerttu joutui ajoittain turvautumaan karttakeppiin, mutta pahinkin syntinen saattoi sentään jälki-istunnon päätteeksi toivoa piparkakkua, joita opettajatar piparkakuntuoksuisesta keittiöstään jakeli. Erityisen kuuluisa oli Kerttu Salmen napakka korvallishaivenote, jolla esimerkiksi tyttöjen vessaan rumia kuvia piirrelleet koulupojat talutettiin tuomiolle.

Koskaan opettaja-Kerttu ei ollut toimettomana. Vaikka yläluokalla yleensä oli neljällä luokalla vähintään parikymmentä oppilasta, Kertun pöydän kulmalla odotti sukankudin. Liikunta oli selvästi yksi hänen suosikkiaineitaan. Tamburiinivoimistelun lisäksi pelattiin pesäpalloa ja muita pallopelejä, ja talvisin tehtiin pitkiä hiihto- ja mäenlaskuretkiä opettajan johdolla.

Poikaviikarit tuottivat tietysti opettajalle monenlaista huolta. Tuhmien kuvien lisäksi harjoitettiin kaikenlaista koiruutta kuten tuolille aseteltuja nastoja, tyttöjen kiusaamista jne. Aamurukouksen lisäksi pidettiin myös koulupäivän päätteeksi rukoushetki. Mikä lie juolahtanut senkin koltiaisen mieleen, joka kesken lähtörukouksen sieppasi käteensä sakset ja leikkasi niillä edessään seisovan tytön villatakkiin pitkän viillon. Sitä sitten itkua tuherrellen neulottiin kiinni, mutta tietysti sauma tuli väärälle puolelle.

Toinen hengenvaarallinen ja poikia suuresti huvittanut urheilumuoto oli tulen puhaltaminen. Koska koulu sai sähkövalon vasta sodan aikana 1943, koulun öljylamppuja varten säilytettiin valopetrolia ulkorakennuksessa isoissa kanistereissa. Sieltä sitten pojannulikat naukkailivat suunsa täyteen valopetrolia, sytyttivät tulitukun, purskauttivat suustaan liekkeihin leimahtavan petrolipilven ja haisivat sen jälkeen kuin maamottorit. Paras ”liekinheittäjä” oliKurlinin Topi, joka myös kunnostautui kävelemällä käsillään koulun portaat alakerrasta yläkertaan. Ei ihme, että Topista tuli myöhemmin mestarispainija.

Öljylamput olivat koululla aikamoinen riesa. Valoa ei ollut pimeänä aikana koskaan riittävästi, vaikka luokan etuosassa riippui katosta kaksi öljylamppua ja takaosassa niitä oli peräti neljä. Suuriin juhliin haettiin luokan kattoon killumaan Aunolan kanalasta oikea Petromaksi. Sen kun sytytti, huone valahti kerralla valoa täyteen.

 

Oli opettaja-Kertulla myös lempioppilaansa. Varsinkin tumma hiuksinen Pitkälän Suoma jaPeltomäen Kekri tuottivat ahkeruudellaan ja lahjakkuudellaan paljon iloa opettajalleen. Pojat tietysti ihailivat kumpaakin tyttöä salaa ja julkisesti. Suomasta tuli myöhemmin opettaja kuten Kertustakin. Hänen kaunis laulunäänensä oli teeiltojen ja raittiusjuhlien ohjelman kohokohta. Pitkälän Suoman kynästä on lähtöisin myös koskettava Arolan koulun laulu. Ei ihme, että tytön päästötodistuksessa oli pelkkiä kymppejä.

Arolan koulu vakiinnutti asemansa kyläkouluna 1930-luvulla. Vuonna 1937 varsinaisia opettajia oli siis kaksi – Kerttu Salmi ja Edit Salovaara; alakoulussa oli 13 oppilasta, yläkoulussa 22 ja 20 oppilasta oli jo ehtinyt jatko-opetuksen piiriin. Yhteensä oli oppilaita 55. Kooltaan Arolan koulu oli tuolloin Mäntsälän keskitasoa: suurimmissa kouluissa kuten kirkonkylän Ehnroosin koulussa ja Nummisten koulussa oli toistasataa oppilasta; pienimmissä yksiopettajaisissa kuten Juurikkaalla, Kaukalammilla, Kaukaisilla ja Nikinojalla 20 – 30 oppilasta. Lupaava kehitys katkesi kuitenkin sotaan, joka Arolan koulullekin merkitsi suurta koettelemusta ja ponnistusta joka tasolla.

 

Syksyllä 1939 koulunpito loppui heti talvisodan alettua. Koulun keittolaan majoittui evakkoperhe Pihtiputaalta ja opettaja-Kerttu lähti lottakomennukselle. Impi kävi uskollisesti lämmittämässä koulua, sillä koskaan ei saattanut tietää, milloin Järvenpään asemalta tuotaisiin evakkoja koululle yöpymään. Maaliskuussa välirauhan solmimisen jälkeen koulutyö aloitettiin haparoiden eikä se sitten seuraavinakaan sodan vuosina oikein palannut entisiin uomiinsa, sillä vuosina 1942 – 1943 koulu toimi supistettuna vain yhden opettajan eli Kerttu Salmen voimin. Edit Salovaara sai siirron Sulkavan kouluun. Kun Eino Paimela joutui rintamalle, puutyönopettajaksi palasi  Emil Virtanen, joka siis jo pari kymmentä vuotta aikaisemmin oli toiminut koulussa samassa tehtävässä.

Sotavuosina koulun väestä kaikkein raskainta urakkaa teki varmaankin punaposkinen Heleniuksen Impi, joka sai venyttää sekä voimansa että kekseliäisyytensä äärimmilleen ruokkiakseen koulun väen. Jauhoja saatiin vielä sodan alkuvaiheessa Jokelan kartanon tuomari Jägerroosilta, mutta eräänäkin sotasyksynä piti organisoida lapset puinnin jälkeen pelloille tähkienkeruuseen. Koulun keittolan lattialle kertyi metrinen keko tähkiä, jotka sitten kartanon tilanhoitaja Alarik Lehtiranta toimitti puitaviksi ja jauhettaviksi. Niistä jauhoista Impi leipoi koululaisilleen joulupullat. Toisena jouluna, kun kunta päätti, ettei lapsille tarjota riisipuuroa, Impi toi riisit kotoaan ja tarjosi puuroa niin kuin ennenkin. Hernekeittoonkaan ei aina riittänyt lihaa eikä edes sianihraa, mutta ainakin kunnanlääkäri Carlberg kehui Impin margariinilla maustettua hernekeittoa oikein herkulliseksi.

Heleniuksen Impillä riitti koulussa puuhaa aamusta iltaan. Varsinkin pakkasaamuina oli lämmittäminen aloitettava jo aamuhämärissä. Usein Impi sisarineen raahasi sunnuntaina polttopuut valmiiksi alhaalta liiteristä ylös koulunmäelle. Vielä hankalampaa oli jokapäiväinen vedenkanto jyrkän mäen juurella olevasta kaivosta. Kerran Impi ämpäreineen tuuskahti nurin liukkaalla polulla niin että sai ruhjeita kasvoihinsa. Päivän päätteeksi Impi siivosi koko koulun aina oppilaiden vessoja myöten, ja jos koululla oli teeilta tai jokin juhla, Impi jatkoi kahvinkeittäjänä.

Oman sotaisan lisänsä koulun elämään toivat sotilaspoikaosaston harjoitukset, joita johti Niemen Arvo. 16 – 17 -vuotiaat pojat päivystivät desanttitähystäjinä  kolmiomittaustornissa ja osallistuivat muutaman kerran laskuvarjolla pudotettujen vakoojien jahtiinkin henkensä uhalla. Kotirintamalla vahingoilta vältyttiin,  mutta sodassa koulun entisistä oppilaista kuoli kahdeksan.

Suurten ikäluokkien vuodet

Sodan päätyttyä koulutyö jouduttiin aloittamaan kokonaan uudelta pohjalta. Oppilasmäärä kasvoi jo 1940-luvun lopulla siirtoväen tulon ja suurten ikäluokkien myötä. Huipussaan koulun oppilasmäärä oli 1950-luvulla 70 – 80 oppilaan verran.

Supistamisen asemasta koulua oli pakko ruveta laajentamaan. Uudeksi alakoulunopettajaksi tuli jo 1945 virolaissyntyinen Elbe Moitus, joka oli lähtenyt evakkoon Räisälästä. Oppilaat muistelevat opettaja Moitusta vaativana mutta lempeänä kasvattajana, jonka tunneilla vallitsi ehdoton työrauha. Opettaja puhui aina kirjakieltä, ja musikaalisena ihmisenä hän soitti ja lauloi mielellään. Ruokatunneilla luettiin satuja ja kertomuksia ääneen. Opettajan omana sydämenasiana olivat diakonia- ja lähetysompeluseurat, joiden vetäjänä hän toimi uupumatta.

Yläluokassakin luettiin ruokailun säestykseksi ääneen mm. Setä Tuomon tupaa. Opettaja-Kerttu aloitti lukemisen yleensä itse ja ensimmäinen vahvaääninen lukija, joka sai ruokansa syödyksi, sai sitten jatkaa. 15 minuutin ruokailuhiljaisuuden ja ääneenluvun jälkeen päästiin ulos välitunnille. Vain hitaimmat jäivät vielä lusikoimaan ruokaa suuhunsa.

Uutuutena koulutyön virkistykseksi tuli sodan jälkeen kouluradio, jonka kuunteleminen oli nyt mahdollista, kun koululle oli saatu sähkö. Uskollisesti Kerttu Salmi kantoi oman radionsa opettajanpöydän nurkalle ja siitä kuunneltiin kouluradion ohjelmien lisäksi mm. Cortina d’Ampezzon talviolympialaiset talvella 1956. Oli oltava aivan hiljaa, että lähetys kuuluisi.

Toinen sodanjälkeisen ajan kasvavan hyvinvoinnin osoitus olivat luokkaretket, joita alettiin järjestää 1950-luvulla. Unohtumaton oli luokkaretki Suomenlinnaan. Se huipentui Johanneksen seurakunnan seurakuntakodissa vietettyyn mehuhetkeen, kirkkoherrana kun oli Elli Havulinnan poika Tapio Havulinna. Toinen suuri retki tehtiin Rännimäen koulun kanssa vuonna 1954 Hämeenlinnaan ja Lepaan puutarhaopistoon. Linnanmäelläkin käytiin tietysti retkeilemässä, kun huvipuisto vuonna 1950 oli avattu.

Oman piirikirjaston Arolan koulu sai vuonna 1952. Se toimi yläluokassa aina Kerttu Salmen ja myöhemmin Karin Hyvösen hoidossa aina 1970-luvulle asti, jolloin kirjastoauto korvasi sivukylien kirjastot. Senkin jälkeen kirjastoauto on kuulunut tiiviisti kouluviikon ohjelmaan. Arolan koulu ja kirjasto ovat yhdessä kasvattaneet jo monta polvea lukijoita.

 

Kasvava oppilasmäärä edellytti 1950-luvulle tultaessa kolmannen opettajanviran perustamista. Puutöiden opettajana oli sodan jälkeen toiminut vielä muutaman vuoden Emil Virtanen ja hänen jälkeensä Eino Toivonen ja Viljo Sairanen, mutta syksyllä 1953 koulu sai kolmanneksi opettajakseen vakituisen miesopettajan, rauhallisen ja taitavan Aaro Lehtelän, joka Arolan koulun jälkeen teki pitkän päivätyön Mäntsälän kouluissa. Syksyllä 1957 miesopettajan virkaan valittiin nuori Antti Vainio, jonka kyläläiset jo ennestään tunsivat paitsi Ohkolan opettaja Vainion poikana myös Kerttu Salmen kasvattityttären Sirkan moottoripyörällä ajelevana sulhasena.

 

Samoihin aikoihin 1950-luvun puolivälissä koulun lakkauttamisesta keskusteltiin vakavasti kunnassa. Vanha koulu oli auttamattoman pieni ja vanhanaikainen. Suuret ikäluokat olivat jo kääntyneet laskuun ja kunnan tilastojen mukaan Arolan koulussa ei muutaman vuoden päästä olisi yhtään oppilasta. Johtokunnan puheenjohtaja Antti Riihimaa ja taloudenhoitaja Reino Olavi Aunola saivat muiden kyläläisten kanssa kuorossa todistaa päättäjille, ettei kylä, jonka läpi juuri oli vedetty kestopäällystetty Lahden pikatie, voinut olla mikään kuoleva kylä.

Lopulta päättäjät antoivat periksi. Koulun lakkauttamisen sijasta päätettiin rakentaa uusi koulutalo, mutta senkin piirustuksista pyyhkäistiin yli ratkaisevat lisätilat, joiden puutetta sitten on harmiteltu kaikki seuraavat vuosikymmenet. Uusi koulutalo, jonka toiseen päähän tuli kolmannen opettajan asunto ja toiseen päähän kaksi luokkahuonetta ja opettajainhuone, valmistui vuonna 1958. Yläluokka ja keskiluokka siirtyivät vanhalta koululta väljempiin tiloihin. Vain alakoulu jäi vanhan koulun alakerran luokkaan. Yläkerran luokkahuoneeseen siirrettiin nyt höyläpenkit, jotka siihen saakka olivat olleet alaluokan seinustalla. Uuteen opettajan asuntoon muutti Antti Vainio nuorikkonsa Sirkan kanssa.

 

Antti Vainio oli tunnettua musiikkisukua. Jo hänen isänsä oli ollut perustamassa Ohkolaan torvisoittokuntaa. Kun Antti Vainio aloitti opintonsa Sibelius-akatemiassa erikoisalueenaan vaskimusiikki, oli luonnollista, että hän perusti omaan kouluunsa eräänlaisen koeorkesterin. Soittimet saatiin Ohkolasta, missä niille ei tuntunut enää olevan käyttöä. Kokeiden perusteella valittiin ne onnelliset, jotka saivat vielä soittimet kotiinsa. Nuorimmat kaverit olivat torveaan pienempiä, mutta uskollisesti nämä naskalit jaksoivat koulupäivän jälkeen palata koululle harjoittelemaan.

Tulokset alkoivat vähitellen näkyä. 1960-luvulle tultaessa Arolan poikasoittokunta oli jo käsite, ja vaikka siihen myöhemmin liittyi muutama tyttökin mm.Aunolan Anneli, poikasoittokuntana ryhmä vieraili mm. Tanskassa asti. Kun Antti Vainio vuonna 1966 siirtyi Seinäjoelle musiikkiopiston rehtoriksi, soittajat jatkoivat mm. Kellokosken VPK:n soittokunnan riveissä.

Koulun uudeksi miesopettajaksi valittiin mäntsäläläinen Olli Virta. Jo sitä ennen syksyllä 1964 oli koululla suoritettu vahdinvaihto. Kerttu Salmi jäi eläkkeelle ja hänen seuraajakseen valittiin Karin Hyvönen.  Kolmas koulun pitkäaikainen opettaja, alakoulun opettaja Elbe Moitus kuoli syksyllä 1968. Kun aina täsmällistä opettajaneitiä ei aamulla kuulunut luokkaan, Olli Virta murtautui hänen asuntoonsa ja löysi puhekyvyttömäksi halvaantuneen kolleegansa lattialta makaamasta.

Elbe Moituksen jälkeen alakoulunopettajan virkaa hoidettiin yleensä vain muutama vuosi kerrallaan. Osasyynä tähän oli varmaan vanhassa koulurakennuksessa olevan alakoululuokan huono kunto. Vasta vuonna 1972 rakennettiin alakoulua varten uuden koulutalon kupeelle oma viipaleluokka. Pisimpään 70- ja 80-luvuilla Arolan alakoululaisia opetti Lahja Sarkio, joka valittiin virkaan vuonna 1974.

 

Musiikkiharrastusten lisäksi Arolan koulu tuli Mäntsälässä tunnetuksi urheilu- ja liikennekouluna. Jo 1950-luvulla saatiin pysyvä kiinnitys hiihtokilpailujen kiertopalkintona olleeseen Aino ja Väinämöinen -tauluun. Muitakin pokaaleita kertyi koulun kaappiin, kun Olli Virran myötä yleisurheiluharrastus virisi entistä vilkkaampana, samoin liikennekasvatus. Koulujen välisissä liikennekilpailuissa Arola oli liki lyömätön. On totta, että pitkät ja kasvavan liikenteen takia yhä vaarallisemmat koulu matkat kehittivät omalta osaltaan oppilaiden liikennetaitoja, mutta aikaansa säästämättä Olli Virta myös valmensi edustuskilpailijoiksi selvinneitä ja ajeli heidän kanssaan kirkonkylän tiet ja risteykset lävitse, jottei syrjäkyläläisillä menisi loppukilpailussa sormi suuhun.

 

Peruskoulun jo häämöttäessä 1970-luvun alkupuolella Arolan koulussa vietettiin muutama ikimuistoinen juhlahetki. Vuonna 1972 Impi Helenius siirtyi eläkkeelle 43-vuotisen uurastuksen päätteeksi. Hänen tilalleen koulun keittäjäksi tuli Anna-Liisa Lehtinen, joka miehensä kanssa oli huolehtinut koulun talonmiehen ja siivoojan tehtävistä jo sitä ennen. Seuraavan vuoden syyskuussa vietettiin Arolan entisten poikasoittajien säestyksellä Arolan koulun 50-vuotisjuhlaa, olihan Arolan koulutalon rakentamisesta ja Arolan kouluksi kastamisesta kulunut puoli vuosisataa. Samalla iloittiin alakoulurakennuksesta, johon pikkuväki opettajineen pääsi siirtymään joulun alla.

Koulun 50-vuotisjuhlassa koulutoimenjohtaja Mauri Paananen kosketteli peruskouluun siirtymistä. ”Tavallaan Mäntsälän kunta on jo aloittanut peruskouluun siirtymisen mm. kunnallisen keskikoulun osalta”, selosti lehti Paanasen puhetta. ”Koulutoimenjohtaja Paananen totesi peruskoulun pyrkivän asettamaan oppilaansa samalle lähtöviivalle työelämään siirtymiseksi. Hän toi kiitoksensa Mäntsälän kunnallismiesten ja -naisten viisaalle koulupolitiikalle, jossa kyläkoulut pyritään säilyttämään.” Juhla huipentui sodissa kaatuneiden oppilaiden muistolaatan paljastukseen.

Omissa tervehdyssanoissaan johtokunnan varapuheenjohtaja Kekri Hannula totesi koulun merkityksestä ja tulevaisuudesta:

 

Arolan koululla on ollut onni saada aina hyviä työntekijöitä. He ovat ymmärtäneet yksinkertaista vaatimatonta väestöä ja eläneet heidän kanssaan, heidän iloissaan ja suruissaan. He eivät ole vaivojaan säästäneet tai työaikaansa minuuteissa laskeneet.

Me jokainen Arolan koulun oppilas muistamme, mistä me olemme ohjeita hakeneet – ja myös saaneet – kun on tarvittu tietoja tai suosituksia työelämään valmistumista varten. Myös nuoren ihmisen ongelmia on täällä monasti selvitelty. Uskon tulkitsevani tämän seudun asukkaiden tunteita sanoessani, että me kaikki muistamme suurella kiitollisuudella kuluneita vuosia.

Kun nyt olemme siirtymässä uudenlaiseen koulujärjestelmään toivomme edelleen yhteistyön koulun ja kotien välillä jatkuvan. Toivomme nykyisten oppilaiden pitävän arvossa sitä lahjaa, että saavat käydä koulua. Lisäksi toivomme lasten ja nuorten käyttävän hyväkseen niitä kerhoja ja tilaisuuksia, joita koulun piirissä tarjotaan.

Peruskoulun aika

Peruskouluun siirtyminen tapahtui Mäntsälässä portaittain. Vuodesta 1972 oppilaat eivät enää siirtyneet oppikoulun ensimmäiselle luokalle vaan koko ikäluokka kävi koulua kuudenteen luokkaan asti Arolassa. Syksyllä 1974 seitsemän ensimmäistä peruskoululaista siirtyi Arolan koulusta yläasteelle. Hallinnollisesti Mäntsälä siirtyi peruskouluaikaan vasta lukuvuonna 1976 – 1977, jolloin Arolan koulusta tuli liki pariksikymmeneksi vuodeksi Arolan ala-aste.

Peruskoulun tulo merkitsi jälleen oppilasmäärän kasvua, kun sekin osa oppilaista, joka aikaisemmin oli neljännen luokan jälkeen siirtynyt oppikouluun kirkonkylään tai Järvenpäähän, jäi vielä kahdeksi vuodeksi kyläkouluun. Onneksi ikäluokat juuri näihin aikoihin olivat pieniä, joten Arolan koulussa tilat riittivät joten kuten, vaikka esimerkiksi liikunta- ja puutyötiloista oli huutava pula. Vanha koulu alkoi jo tuolloin olla niin rapistunut, ettei sitä voitu käyttää kuin puutyötiloina.

Liikuntatilojen puute käynnisti syksyllä 1981 koko kylän talkoot vanhan koulutalon luokkien yhdistämiseksi ja peruskorjaamiseksi liikuntatiloiksi. Kunta antoi tarvikkeet,  mutta välikaton ja seinien purku ja paikkaus sekä lattian koolaus ja rakentaminen tehtiin talkootyönä. Muutaman vuoden kuluttua kuntakin katsoi aiheelliseksi jatkaa aloitettua työtä ja niin vanha koulutalo peruskorjattiin sekä  päältä että sisältä. Entiseen alakoulun opettajan asuntoon rakennettiin samalla lämmin puutyöluokka.

 

1970-luvun lopulla käynnistyi kylässä keskustelu koulutien vaa  rallisuudesta. Tilanteen helpottamiseksi kunta rakennutti alikulkutunnelin ja järjesti taksikyydityksiä, mutta yhä edelleen monet oppilaat joutuvat käyttämään koulumatkoillaan vaarallisia penkereettömiä ja vilkkaasti liikennöityjä teitä.

Muuten koulunpitoa jatkettiin Olli Virran johdolla ja Kaarin Hyvösen hoidossa. Vain alakoulunopettajat vaihtuivat vuoden parin välein. Pysyvälle tolalle Arolan lasten ensiopetus saatiin vasta vuonna 1990, kun Asta Malkamäki otti innosta kuhisevat eka-tokaluokkaiset äidilliseen huomaansa.

Samoihin aikoihin 1980-luvun lopulla koulussa tapahtui muutenkin sukupolvenvaihdoksia. Olli Virta joutui terveydentilansa huononnuttua jäämään sairaslomalle ja -eläkkeelle jo 1980-luvun puolivälissä. Hänen virkansa täytettiin vakituisesti vasta vuonna 1987, jolloin Esko Marila valittiin uudeksi opettajaksi. Koulun soittoperinteitä ryhdyttiin nyt vaalimaan entistä enemmän sekä juhlissa että kevätkonserteissa.

Kokonaan musiikkia ei toki unohdettu Antti Vainion lähdön jälkeen. 1970- ja 1980-luvulla soittoharrastusta viritteli Arolan koululla kanttori Elomaa ja jälleen uusi sukupolvi soittajia kasvoi ja harjoitteli koulun suojissa. Näistä sinnikkäimmät päätyivät Sibelius-lukioon ja Sibelius-akatemiaan asti. Esko Marilan johdolla Arolan koulun tytöt soittivat ja lauloivat jo syksyllä  1987, kun juhlittiin koulun lisärakennuksen harjakaisia. Sen suojiin sijoittuivat nyt uudet ja ajanmukaiset pesutilat, lisäluokka ja opettajainhuone.

 

Toukokuussa 1990 Karin Hyvönen jätti jäähyväiset Arolan koululle ja 27 oppilasta – yksi jokaisesta luokasta – toi rakastetulle opettajalleen lähtiäisruusun. Seuraavana syksynä koulu sai kaksi opettajaa kerralla, kun Asta ja Esko Malkamäki valittiin avoinna oleviin opettajanvirkoihin. Muutos pääkaupunkiseudun suurkoulusta pieneen kyläkouluun oli varmaan melkoinen. Malkamäkien aikana kodin ja koulun yhteistyö on entisestään tiivistynyt. Varsinkin vanhempainyhdistys ja sen aktiiviset puuhaihmiset ovat  1990-luvulla vaikuttaneet näkyvästi Arolan koulun elämään. Kirpputorien, juhlien ja konserttien avulla on koottu varoja niin soittimia kuin opintoretkiä varten. Keväällä 1994 olivat yläluokkalaiset leirikoulussa Ahvenanmaalla asti.

 

Vaikka yhteiskunnalta on entistä vähemmän herunut taloudellisia voimavaroja Arolan koulun kehittämiseen, on opettajien, vanhempien ja kylän muunkin väen yhteistyöllä silti voitu jatku vasti parantaa koulun ulkoisia ja sisäisiä puitteita. Talkootyönä on rakennettu alaluokkalaisille kiipeilytelineet ja liukumäet ja maalattu alakoulun seinät. Talkootyönä on tehty luistinratoja ja ommeltu näytelmävaatteita. Vapaaehtoiset kyytimiehet ovat kuljettaneet koululaisia Järvenpään uimahalliin ja muillekin retkille. Talkootyöhön perustuu myös lukuvuonna 1994 – 1995 käynnistynyt työpajatoiminta. Perjantai-iltapäivisin ovat koulun omat opettajat ja vapaaehtoiset ohjaajat pyörittäneet hyödyllisiä ja hauskoja työpajoja, joihin oppilaat ovat saaneet oman valintansa mukaan osallistua.

Tulevaisuuden kannalta ehkä kaikkein merkittävin ja pitkälti niin ikään vapaaehtoistyöhön perustunut hanke on ollut Pirjo ja Kauko Leppäsen Viestivakassa toteutettu ATK-projekti, joka on perehdyttänyt sekä opettajat että oppilaat aina ekaluokkalaisia myöten tietokoneen käyttöön. Viestivakan ansiosta jo nyt ylä-asteelle siirtyneet Arolan koulun oppilaat ovat ilokseen voineet todeta olevansa selvästi keskimääräistä pidemmällä tietokoneiden käyttäjinä.

Samalla tavoin kuin kylän yhteinen kansakoulu aikanaan tasoitti kotitaustasta ja asuinpaikasta johtuvaa koulutuksen epätasa-arvoa, tämä pienen kyläkoulun ainutlaatuinen ATK-koulutusprojekti on antanut tasaveroisen mahdollisuuden tietokonetaitojen opetteluun tytöille ja pojille ja niillekin, joiden kotona ei ole tietokoneita eikä niiden käyttäjiä.

 

Arolan koulun väki voi olla toiveikas tulevaisuutensa suhteen, sillä koulun oppilasmäärän tasainen kehitys on turvattu ensi vuosituhannelle. Meillä on pysyvät ja kokeneet opettajavoimat, joiden lämmin asianharrastus näkyy sekä koulun arjessa että juhlissa. Yhteistä intoa riittää myös koulun opetuksen kehittämiseen ja kodin ja koulun yhteistyöhön. Voidaan sanoa, että tänä päivänä Arolan koulua kohtaan tunnetaan yhtä suurta kiinnostusta ja asianharrastusta kuin 75 vuotta sitten, jolloin kylä aloitti kamppailun omasta koulustaan.