Jokisen ladon iltamaperinteet ulottuvat vuoteen 1926. Tuolloin vastaperustettu Jokelanseudun Pienviljelijäyhdistys ryhtyi järjestämään kesäisin iltamia Jussilanmäen lounaisrinteellä sijaitsevassa heinäladossa, joka kuului pienviljelijä Vihtori Jokiselle.
Muutaman vuoden ajan oli iltamakauden aloitus riippuvainen siitä, mihin mennessä Jokisen lehmät olivat syöneet ladon tyhjäksi ja siirtyneet laidunkauteen. Joskus ensimmäiset iltamat pidettiin niin, että tuoksuva heinäkasa oli ahdettu ladon toiseen päähän, juhlaväki ja ohjelma toiseen. Toiminnan vakiintuessa Pienviljelijäyhdistys hankki latoon kunnon lautalattian tansseja varten. Kun Jokisten pientila uhkasi 1930-luvun pulavuosina mennä pakkohuutokauppaan isä Jokisen taattua ystäviään, huolestunut pienviljelijäyhdistys purki oman tanssilattiansa ja siirsi sen mäen pohjoispuolella sijainneeseen Varpulan latoon, joka kuului Arvi Lindqvistille.
Konkurssiuhan väistyttyä lattia ja iltamat palasivat kuitenkin Jokisen latoon, josta jo tuolloin oli tullut keskisellä Uudellamaalla varsin suosittu huvipaikka. Täällä kohtasivat Mäntsälän, Pornaisten, Sipoon, Järvenpään ja Tuusulan nuoret, olihan paikka kaikkialta mukavasti polkupyörällä tai hevoskyydillä saavutettavissa. Eikä kieltolakikaan haitannut tahtia, päinvastoin, sillä vanha pirtureitti Sipoon rannikolta sisämaahan kulki sopivasti Jokelanseudun kautta.
Yhdistys myös panosti iltamien ohjelmaan. Huvilupa-anomuksista päätellen ohjelma noudatti aina samaa kaavaa: alkusoiton jälkeen vuorottelivat runot, kertomukset, murrejutut ja kupletit. Ohjelma huipentui näytöskappaleeseen. Esimerkiksi 1930-luvun alussa esitettiin ladolla sellaisia näytelmiä kuin Niin kävi kuin pitikin ja Mätäkuussa. Ohjelman jälkeen päästiin varsinaiseen asiaan: vuorossa oli puolitoista tuntia hauskoja tansseja kuten iltamajulisteissa mainostettiin. Juuri ennen talvisotaa kesällä 1939 järjestettiin ladolla viidet iltamat, joiden yhteinen yleisömäärä kohosi noin 1000 juhlijaan.
Talvisota ja jatkosota katkaisivat kaiken huvitoiminnan vuosikausiksi. Kun rauha vihdoin palasi, olivat monet yhdistyksen huvitoimikunnan aktiiviset nuoret miehet kaatuneet tai haavoittuneet rintamalla. Ne jotka olivat sodasta selviytyneet, kaipasivat kipeästi huvia ja virkistystä. Vuonna 1945 järjestettiin ladossa ja koululla kaikkiaan yhdeksät iltamat ja yhdet juhlat. Kolme vuotta myöhemmin yhdistys oli jo niin varoissaan, että saattoi ostaa Vihtori Jokiselta ladon ja sitä ympäröivän pienen tontin kokonaan omakseen. Saman tien vedettiin paikalle sähkövalo ja rakennettiin kunnon näyttämö, puhvetti ja käymälä. Iltamia järjestettiin uusitussa ladossa 15 jo ensimmäisenä kesänä.
Jokisen ladosta tuli näinä vuosina todella tunnettu keskiuusmaalainen huvikeskus, jonne väkeä saapui Helsingistä asti. Sähkövaloon ja oikealle lavalle voitiin pestata tähtiesiintyjiä. Jokisen ladon estradilla vierailivat 1940- ja 1950-luvulla sellaiset tähdet kuin Tapio Rautavaara, Henry Theel ja Jori Malmsten. Teatteritaidetta edustivat mm. nuoret näyttelijät Lasse Pöysti ja Birgitta Ulfsson. Esiintyjinä vierailivat myös taitovoimistelijaryhmä Nokipojat, taikuri Solmu Mäkelä, koomikko Professori Hajamieli sekä Alpo ja Jani Uhlenius. Joskus soitettiin musiikkia levysoittimellakin, mutta kun oikeat soittajat vihdoin saatiin lavalle, totesi muuan kylän parkettien partaveitsi hartaasti: ”Joo pojat, kyllä orkka on aina orkka!”
Iltamatulvan ja päällekkäisyyksien hillitsemiseksi tekivät neljä suurinta alueen yhdistystä – Jokelanseudun Pienviljelijäin yhdistys, Haarajoen VPK, Urheiluseura Sampo ja Arolan Pienviljelijäin osasto – vuosittain sopimuksia iltamavuorojen jaosta. Latoa vuokrattiin muillekin hintaan 1500:- kerta, mikäli yhdistyksellä ei ollut mitään omaa tilaisuutta. Äänilevyjen yhteisostoon ei sentään suostuttu.
Kiivaimmillaan oli Jokisen ladon tanssitoiminta kesinä 1960 ja 1961, jolloin yhdistys vuokrasi ladon tanssipaikaksi Järvenpään Työväenyhdistykselle. Vuokratuloja saatiin silloista rahaa 56.700:-/kesä. Työnväenyhdistys järjesti ensimmäisenä kesänä ladossa kaikkiaan 27 tanssit – joka lauantai ja sunnuntai sekä lisäksi keskiviikkoisin. Siinä sivussa pidettiin tietysti yhdistyksen omat tanssit ja elojuhlat. Kertyneet varat käytettiin 1960-luvun suurimpaan yhteiseen hankkeeseen, oman kerhotalon rakentamiseen. Nyt oli mahdollista järjestää sekä kursseja että huveja myös talvisaikaan, joskin suurimittaiset iltamat ja tanssit pidettiin yhä kesäisin ladon puolella.
Juuri kun taloudelliset ja käytännölliset edellytykset oli luotu, alkoi yhdistys- ja iltamatoiminnan lama, joka Jokelanseudulla ajoittui 1960- ja 1970-lukujen taitteeseen. Yhdistyksen jäsenmäärä notkahti, suuret ikäluokat lähtivät maailmalle tai keskittyivät oman perheen perustamiseen. Televisio täytti sen huvitusten tarpeen, johon ennen oli kaivattu iltamia. Autot yleistyivät ja niillä saattoi hurauttaa suuriin huvikeskuksiin, joissa uudet tähdet esiintyivät uudelle yleisölle.
Ladolle ei enää 1970-luvun alussa saatu nimismieheltä huvilupaa, koska pärekatto ei täyttänyt paloturvallisuusvaatimuksia. Niinpä lato annettiin vuonna 1971 vuokralle varastotiloiksi Jokelan kartanon omistajalle ja kerhotalon suursponsorille kauppaneuvos Akseli Antikaiselle. Vuonna 1974, kun yhdistyksen jäsenmäärä oli pudonnut yli sadasta 91 jäseneen, keskusteltiin vakavasti kerhotalon myymisestä jollekin yksityiselle omakotitaloksi. Samoin ladon purkamista ja tontin myymistä yhdessä kerhotalon kanssa pidettiin ainoana järkevänä vaihtoehtona.
Muistoiltamista uuteen nousuun
Aallonpohjasta noustiin kuitenkin nopeasti. 1970-luvun puolivälissä kylällä oli jälleen tapahtumassa sukupolvenvaihdos. Miniöitä, vävyjä ja uusiakin asukkaita muutti lapsineen vanhoille tiloille. Tarve oman kylän ja oman yhdistyksen toiminnan elvyttämiseen huomattiin pian varsinkin naisväen parissa. Huhtikuussa 1977 järjestettiin kerhotalolla ensimmäinen Palmujuhla ja kevätarpajaiset, joilla hankittiin varoja kerhotalon kunnostukseen. Taloa laajennettiinkin eteisosalla, johon saatiin vessat ja vesijohto. Samalla uusittiin lattia ja keittiötilat.
Lato sen sijaan oli jo erittäin huonokuntoinen. Se kallisteli uhkaavasti, lattia oli osittain mädäntynyt varsinkin sortuneen näyttämön alta ja pärekatosta paistoi päivä läpi. Yhä useampi alkoi olla sitä mieltä, että olisi viisainta purkaa koko hökötys ennen kuin se romahtaa ihmisten niskaan. Toisaalta peruskorjattu kerhotalo, jossa toiminta oli vilkastunut, näytti ainakin osittain korvaavan ladon menetyksen.
Silti kylä ei tahtonut luopua rakkaaksi käyneestä ladostaan ilman oikeita muistoiltamia. Salaa toivoivat monet – eivät vähiten naiset – että iltamista saataisiin pontta ladon säilyttämiseksi. Jokisen ladon muistoiltamat päätettiin siis järjestää elojuhlina 12. elokuuta 1979. Huvilupa saatiin poikkeuslupana – “viimeisen kerran” – olihan nimismieskin jo ehtinyt vaihtua.
Muistoiltamien valmistelut aloitettiin jo kuukausia aikaisemmin kirimällä kerhotalon sisäremonttia ja maalaamalla koko kerhotalo ulkoa lämpimän keltaiseksi. Heti kun lumet olivat sulaneet, ryhdyttiin latoa ja pihamaata raivaamaan sisältä ja ulkoa. Siivoustalkoissa oli yli 30 henkeä, jotka porstasivat vuosien pölyt ladon kaltevaksi käyneeltä lattialta. Kylän iltamaveteraanit kokoontuivat kahvin ääreen muistelemaan menneitä ja näistä aineksista kirjoitti Kirsti Manninen elojuhlanäytelmän “Oi muistatkos Helmi sen kuutamoillan…”
Iltamien lähestyessä päätettiin turvata juhlat myös sateen varalta ja niin hatara pärekatto sai katteekseen lainapeitteet. Koska vanha näyttämö oli romahtanut, sen jätteet purettiin ja tilalle rakennettiin tilapäinen lava kahdesta traktorin peräkärrystä ja heinäpaaleista. Näytelmäharjoituksiin kokoonnuttiin viimeisellä viikolla joka ilta. Ilmassa oli todellakin suuren juhlan tuntua, joskin myös jännitystä, sillä edellisistä iltamista oli ehtinyt jo kulua vuosia.
Kylän omien kykyjen lisäksi oli esiintyjiksi pyydetty ladolla aikoinaan esiintyneet Jani ja Alpo Uhlenius sekä Terttu-Anneli Uhlenius, Irja Rauhala ja viulisti Jouni Heinonen. Jossakin vaiheessa näytti jo siltä, ettei muistoiltamiin tule ketään, kun Nummisissa järjestettiin samana päivänä iltapäivähumpat, joiden tähtenä oli Härmän Travolta Heikki Hietamies. Puhelinsoitolla Hietamies kuitenkin lupautui poikkeamaan illan pimetessä kotimatkallaan ladon kautta kertomassa muistoiltamillekin suomalaisen humpan vaiheista. Vaara kääntyikin voitoksi. Kun paikallislehdetkin olivat laajasti kertoneet tulossa olevasta tapahtumasta, lato pullisteli juhlailtana väkeä – yli kolmensadan myydyn lipun jälkeen oli pakko lopettaa lipunmyynti, kun pihallekaan ei enää mahtunut edes seisomaan.
Muistoiltamien ohjelman aloittivat Jokelanseudun puhaltajat komealla alkumarssilla. Yhdistyksen puheenjohtaja Onni Peltola piti tervehdyspuheen, jossa hän selosti kylän ja yhdistyksen, ladon ja kerhotalon historiaa. Sitten oli vieraiden vuoro: Jani Uhlenius esitti hanurisooloja, Terttu Anneli lauloi. Kyyneleet kihosivat monen vanhan ladonkävijän silmään, kun Alpo Uhlenius mandoliinin säestyksellä esitti sikermän vanhoja kupletteja.
Yleisökilpailussa etsittiin niitä, jotka ovat tanssineet, rakastuneet ja nukkuneet yötä Jokisen ladossa. Voittajiksi selviytyivät Jokisen Linda ja Ojasen Jenny, Vihtori Jokisen tyttäret, jotka olivat Jokelanseudulle tullessaan asuneet aluksi ladossa. Heille ojennettiin Pekka Mannisen ladon vanhoista nauloista hitsaamat muistokukat ja Jouni Heinonen soitti viuluserenadin. Sitten oli vuorossa Heikki Hietamies: humpan historian lisäksi kuultiin ankara vetoomus ladon puolesta. Hietamiehenkään mielestä näin upeaa iltamapaikkaa ei saisi purkaa, kun se kerran oli vuosikymmeniä onnistuttu säilyttämään.
Ennen näytelmää esittivät Minna Jokinen, Anne Peltola ja Eeva Kosonen perinteisen iltamanumeron “Pyykkärin polkka”. Vettä ei tosin saaviin saatu, sillä väenpaljouden takia oli uusista sisävessoista ja kerhotalon kaivosta loppunut vesi jo alkuillasta. Väliajalla saatiin sentään kahvit, ostettiin arpoja ja lyötiin naulaa kilpaa. Nakkejakin syötiin niin paljon, että jo pelkästään niiden myyntituloilla arveltiin ladon pysyvän sittenkin pystyssä.
Lopulta oli Helmin ja muistojen vuoro. Mukana olivat Linda ja Jenny, joita esittivät seuraavan polven Jokiset, tytär Eila ja miniä Marjatta.
LINDA:
No nih, katto nyt Jenny, ei oo enää ku kahren päivän heinät ja lato on tyhjä!
JENNY:
Juu, mut jo on aikakii, johan se on ens viikolla vappu ja kaikki.
LINDA:
Mitähää ne meidän lehmät tänä vuonna on syönny nii hitaasti – eiks ne viime vuonna syönny paljon nopeemmin tään ladon tyhjäks?
JENNY:
Oo höpöttämättä ja tuu ny nostaan…
LINDA:
Aattele ny, viikon päästä ei enää muistetakaan, että tässä ny hiki tukassa ja heinänpöly suussa rehkitää ku hanuri soi…
HYRÄILEE, TANSSII JA PYÖRÄYTTÄÄ JENNYÄKIN
JENNY:
No mikä Urho se minä oon… mennään ny ettei mamma ja lehmät hermostu…
HEILAUTTAVAT HEINÄTAAKAT SELKÄÄNSÄ
LINDA:
Nii se on – ku heinät vähenee niin TANSSIT LÄHENEE!
Rippikoulupoikina kohelsivat Laineen Heikki ja Kososen Jyrki, josta sittemmin on tullut Jokisen ladon oma Tauno Palo. Sipoon likat nähtiin myös, järjestysmiehet, lipunmyyjät, hanuristi ja liikaa maistanut Pekka, jota Peltosen Tauno ja Laennon Topi lempeästi taluttivat alas lavalta. Varpulan Arvia, monivuotista naulanlyöntimestaria, esitti Heikki Sillanpää, hänkin myöhemmin latoteatterin suuria tähtiä. Näytelmän jälkeen oli yleisön vuoro: hauskat tanssit kestivät pitkälle yöhön.
Kun ryppyiset setelit vihdoin laskettiin, kävi ilmi, että iltamat olivat tuottaneet hyvinkin yhden latoremontin verran. Näin hyvin lypsävää huvilehmää ei todellakaan kannattanut tappaa, uskoivat jo epäilevämmätkin. Kun Hietamiehen lisäksi muutkin iltamavieraat olivat sankoin joukoin julistaneet toivovansa, että lato pelastettaisiin sittenkin, päätettiin ladon kohtalosta järjestää yleiskeskustelu, johon kutsuttiin lehti-ilmoituksella kaikkia kyläläisiä:
Jokelanseutulaiset! Jokelanseudun PVY kokoontuu to 23.8. klo 19.30 kerhotalolla. Keskustellaan Jokisen ladon kohtalosta. Tule sanomaan mielipiteesi!
Kokoukseen saapuikin yli 30 kyläläistä. Puheenvuoroja käytettiin paljon, mutta lopullisessa äänestyksessä ladon säilyttämistä kannatti kuusitoista ja vastusti kuusi osanottajaa. Osa kyläläisistä pidättäytyi äänestyksestä, mutta kun säilyttämispäätös oli syntynyt, kaikki ilmoittivat osallistuvansa sen toteuttamiseen.
Latotoimikunta valittiin huolehtimaan talkoiden järjestämisestä. Siihen tulivat Kirsti Manninen, Veijo Peltola, Pekka Kontkin, Tauno Peltonen, Leena Penttinen ja Kai Wulff. Evästyksekseen toimikunta sai ohjeen laittaa lato “mahdollisimman hyvään kuntoon mahdollisimman halvalla”. Jo seuraavalla viikolla kävivät Mäntsälän palopäällikkö ja rakennustarkastaja tutustumassa ladon kuntoon. He totesivat sen olevan varsin korjauskelpoinen ja vastaavan hyvinkin huvipaikaksi hyväksyttyä Hautjärven Höyläämöä.
Remonttiin ryhdyttiin vielä samana syksynä. Lokakuun lopulla lato kengitettiin eli oikaistiin ja sen perustuksia vahvistettiin talkoilla. “Levisi kuin Jokisen eväät” -sananlasku saikin Jokelanseudulla muodon “Nousi kuin Jokisen lato”, kun neljä miestä punnersi ladon toista päätä hirren varassa pystyyn. Huhtikuussa 1980 tehtiin latoon uusi peltikatto ja uusittiin lattia talkoilla, jotka jatkuivat ilta illan jälkeen. Pihakin salaojitettiin ja tehtiin uusi kaivo, jottei vesi enää loppuisi kesken juhlien.
Kyläkomedioista Talvisodan tragediaan
Elojuhlat 17.8.1980 olivat henkiin herätetyn Jokisen ladon ystävien suurta juhlaa. Väkeä oli taas tuvan täydeltä ja ohjelmaa suorittivat lapset ja nuoret. Myös Jokisen Linda ja hänen kuoropoikansa ihastuttivat esityksellä “Ilman paitaa”. Jälleen oli kirjoitettu myös näytelmä Piika-Paavalin porsasjahti. Siihen saatiin lainaksi oikea porsas Pornaisten puolelta Markku Pietilältä. Tanssimusiikista huolehti Reijo Ingman yhtyeineen.
Elojuhlat ja latoteatteri ovat siitä pitäen olleet tiiviisti kylän kesään kuuluvia ponnistuksia. Ensimmäinen laulunsekainen näytelmä oli Kievarin Kristiina (1981), jossa saunottiin Penttisen Leenan kosmetologihöyryttimen tahdissa. Kohtauksia ryyditti säkeistö säkeistöltä esitetty 24-värssyinen ballaadi, jota laulettiin tutulla sävelmällä Hiljaa juuri kuin lammen laine:
Oli yhdessä pitäjässä suuressa
Tuolla kaukana Keski-Suomessa
Tyttönen sorja,
Sen varsikin norja
Oli kaunoinen, kainoinen Kristiina.
Ja mentyä suvisen rippikoulun
Rupes tansseissa käymään
jälkehen joulun
Niin helluntaina,
Kun tanssit aina oli Luhtaniityn larossa
Tapas Kristiina kievarin nuoren ja rikkaan
Joka heiliä vaihtoi likasta likkaan
Vaan Kristiina kaino
Oli miähelle Aino ja ratkesi viimein hän kosimaan.
Näytelmässä lemmensolmuja oikovat tunnetulla taidollaan Pekka ja Eila Kontkinin unohtumattomasti esittämä mustalaispariskunta Kuppari-Pietari ja Povari-Esteri, joita ballaadissa kuvailtiin seuraavasti
Vaan pari kuulu jo kievariin kulkee
Ja tuskin se kievarin ovea sulkee,
Kun Kuppari-Pietarin,
Povari-Esterin
Taidot taasen on tarpeeseen.
On Pietarin sarvissa imu niin vahva
Ja kupparinveitsessä luusta kai kahva,
Kun kaikki vaivat
Ne poies saivat
Ja virtaa veri taas vinhemmin.
Ja Esteri katsoo vain kerran korttiin,
Niin kertoo hän kohtalot joka sorttiin
Ja tiedetään että
Hän nuorennusvettä
Voi lemmensaunassa hauduttaa.
Laulu ja näytelmä huipentuivat ballaadin viimeiseen säkeistöön, jossa sattuvasti kuvaillaan saunan ja rakkauden ikuista liittoa:
Kas hevonenkin potkii vain rakkaudesta
Ja syrämen suuresta kaipauksesta.
Te miehet riuskat,
Ne vaimon tiuskat
Voi lemmenlöylyssä pehmittää.
Vuoden 1982 suur-urakkana latoteatteri tarttui Kalevalaan. Kalevalan kansanpainoksessa rooleja oli parikymmentä ja Väinömöisen naisensaantia seurattiin elojuhlissa henkeä pidätellen. Väinämöisenä oli latoteatterin tähtinäyttelijä Heikki Sillanpää ja hänen nuorena haastajanaan Joukahaisena Harri Rouhiainen, vävypoikana kylään muuttanut nuori isä. Ja näin sujui suohon laulaminen latoteatterin malliin.
Väinämöinen ja Joukahainen tulevat polulla vastatusten, kumpikaan ei väistä, pullistelevat ja bodailevat vain.
VÄINÄMÖINEN:
Voi ei… taas joku punkkari uhoamassa!
JOUKAHAINEN:
Hähhähhää, mikäs tää kalkkis oikeen luulee olevansa? Ala kuule jäbä suksii suolle!
VÄINÄMÖINEN:
Suolle? Tämähän on se Kalevalan kuulu rimpisuo. Etkös rakkari sitä tiedä?
JOUKAHAINEN:
Ai jaa, onks tää se? (ryhdistäytyy taas) Joo mut kyllä tässä sentään enemmän tiedetään ku tommonen vanha lökäpöksy.
VÄINÄMÖINEN:
Vai lökäpöksy! Katotaan kuule senkin kojootti, kumpi tässä oikeen on tietäjäsukua!
JOUKAHAINEN:
Kato stara, sä voit kysyy mitä tahansa, ihan mitä tahansa. Mä kyllä tiedän kaikki… niinku että… no vaikka… Toyota vie 5,3 sadalla… ja että… Vireeni hävis 0.2 sekunnilla Meksikon olympialaisissa… ja että viskissä on viinaa 45 rosenttia… ja
VÄINÄMÖINEN:
Toi on kyllä ihan lapsellista tietoa. Mutta tiedätkös, mikäs se on, kun työntää niin ähkäsee, kun vetää niin sylkäsee?
JOUKAHAINEN:
Siis… ku vetää niin ähkäsee… (pudistaa päätään ja vajoaa samalla)
VÄINÄMÖINEN:
No entäs ku iso alla ähkää ja pieni päällä repsuttaa?
JOUKAHAINEN:
Äh… iso repsuttaa… eieiii… emmää (vajoaa samalla syvemmälle)
VÄINÄMÖINEN:
No mikäs on höllön köllön karvasta, johon pannaan paljasta?
JOUKAHAINEN:
Karvasta… paljasta… (vajoaa edelleen)
VÄINÄMÖINEN:
Mutta mikäs se on ku jalan alta alkaa, reijän juures remputtaa, pienest reijäst sisään menee, keskipaikan turvottaa?
JOUKAHAINEN:
Eiii… en mä tommosia tiedä… mitä ne oikein on? (on vajonnut suohon kaulaansa myöten)
VÄINÄMÖINEN:
Vai ei poju tiedä. No se kun työntää niin ähkäsee, ja kun vetää niin sylkäsee, se on tietysti höylä.
JOUKAHAINEN:
Ai höylä?
VÄINÄMÖINEN:
Niin ja kun iso alla ähkää ja pieni päällä repsuttaa, niin se on tietysti saunoja ja vihta.
JOUKAHAINEN:
Ai… miäs ja vihta?
VÄINÄMÖINEN:
Joojoo, ja höllön köllön karvasta johon pannaan paljasta, se on tietysti… rukkanen ja käsi.
JOUKAHAINEN:
Rukkanen ja käsi… oho.
VÄINÄMÖINEN:
Ja kun jalan alta alkaa, reijän juures remputtaa, pienest reijäst sisään menee, keskipaikan turvottaa… sehän on se naisväen yleiskone…
JOUKAHAINEN:
Niin että mikä?
VÄINÄMÖINEN:
No naisväen… se semmonen… rukki.
JOUKAHAINEN:
Ai… se rukki.
VÄINÄMÖINEN:
No se tietysti. Semmosta se on kuule oikeen miesten tieto, terve vaan! (aikoo lähteä)
JOUKAHAINEN:
Heiii! Älä mene, kuis mä pääsen täältä pois… hei tuu takas… apuaaaaaa… anteeks että mä isottelin.
VÄINÄMÖINEN:
(kääntyy ja palaa takaisin) Jokos tuli suru purseroon? Ei kuule auta tulla meikäläiselle uhoomaan. Sitä ollaan senverta tietäjäsukua.
JOUKAHAINEN:
Kuka… kuka sä oikein olet?
VÄINÄMÖINEN:
Noo… vähä noita kielimiehiä… kanteleenkieli meinaan… sanovat Väinämöiseksi.
JOUKAHAINEN:
Vai Väinämöinen… olishan se pitäny arvata… tietäjä ijänikunen… kuule, päästä mut pois täältä, saat ihan mitä tahansa!
VÄINÄMÖINEN:
No olkoon, mutta mitäs lupaat?
JOUKAHAINEN:
Et sä tarttis miekkaa, mullois tosi hyvä, siinä on käärmeenkuva ja kaikki, on oikeen bysanttilaista merkkitavaraa.
VÄINÄMÖINEN:
Äh, semmosia meillä on arkut pullollaan!
JOUKAHAINEN:
No… entäs orihevonen, mustapläsi ja sukkajalka: mahottoman kova menijä…
VÄINÄMÖINEN:
Tommosia meillä on niityt mustanaan, osa piti pistää taas makkaraksi kun ei heinät riitä.
JOUKAHAINEN:
No, sano sä, mitä sä olisit vailla. Mä koettasin järjestää.
VÄINÄMÖINEN:
Jaa että mitä mä olisin vailla? No, oikeestaan multa ei puutu muuta kuin vaimo. Naista tarvittas. Mieluummin tommosta hyvännäköstä ja lempeäluontosta.
JOUKAHAINEN:
Kuule, mulla ois sisko, se Aino. Se on mahottoman hyvännäkönen ja ihan pienikokonenkin, helppo käsitellä. Sä saat sen Ainon, jos vain päästät mut pois täältä.
VÄINÄMÖINEN:
No sehän sopis oikein hyvin! Sittenhän ei tarvittiskaan lähteä sinne Pohjan perukoille kosimaan, jos sais vaimon tästä melkein naapurista. Sovittu juttu! (Auttaa Joukahaisen ylös)
JOUKAHAINEN:
(pudistelee itseään) Voivoi kun housunpersus kastu, mutta (läimäyttää Väinämöistä selkään) mitäs me lankomiehet, mennään meille ja otetaan pienet.
Kesällä 1983 käytiin kylän oman historian kimppuun. Katariinan kirkkotie oli kaksinäytöksinen iloittelu Katariinaberglundin torpalta (Nykyisestä Mäenpäästä) vanhan Ohkolasta Sipooseen johtavan kirkkotien varrelta. Oli leikattu vuosi 1866, jolloin astui voimaan laki uus, se joka kielsi viinan kotipolton. Ja jälleen lauloivat pikkupiiat pyykkirannassa välillä polkaksi pistäen
Jokelankulman torpista on Katariina suurin kai.
Jokelankulman torpista on Katariina suurin kai.
Vaan väkeä ei ole torpassa liikaa
Ku kahrean renkiä, neljä piikaa
Tukka suorana ympäri torppaa
Aamusta iltaan juosta saa.
Katariinan torpassa kasvaa Katariina kaunis juu.
Katariinan torpassa kasvaa Katariina kaunis juu.
Vaan koskahan tuokin tyttö herrää
Ja alkaa juosta poikain perrää
Koskahan tuokin tyttö herrää
Poikain perrää tahtomaan.
—
Katariinan kirkkotiellä monenmoista on kulkijaa.
Katariinan kirkkotiellä monenmoista on kulkijaa.
On Sipoon herrat ja Ohkolan rikkaat
Laukkuryssät ja likkain rakkaat
Sipoon herrat ja Ohkolan rikkaat,
Laukkuryssät ja rakkaat muut.
Katariinan kirkkotieltä nämäkin likat heilin saa.
Katariinan kirkkotieltä nämäkin likat heilin saa.
Leskimiehet ei ole mittää
Nuori ja sorja sen olla pittää,
Renkipojat ei ole mittää
Nuori ja rikas me tahrotaan.
Vuonna 1984 yriteltiin ensimmäisen kerran musikaalia – kyseessä oli jazzmusikaali Kerran vielä, pojat, jossa oli vahvistuksia myös Ohkolasta. Samassa elojuhlassa esittivät kylän pienimmät oman elonkorjuukuvaelmansa. Latoteatterin rinnalla toimikin koko 80-luvun Vekarateatteri, joka teki lastennäytelmiä lähes vuosittain.
Kun Mäntsälä juhli 400-vuotistaivaltaan, seurasi latoteatteri valppaasti aikaansa. Meidän panoksemme Mäntsälän historiallisten vaiheiden kertaamiseen oli Tanssi yli lautojen, joka kertoi oman versionsa Ulla Möllersvärdin ja keisari Aleksanteri I:n rakkaustarinasta. Meidän näytelmässämme paljastettiin myös Ullan syntyperän salaisuus – kaunotar ei ollutkaan mikään maaherran tytär vaan kuningas Kustaa III:n sisaren avioton lapsi. Tämän näytelmän väliaikalauluja lauloivat pikkusisäköt kehruuvalssin sävelillä.
Luostarista Saksanmaan
Prinsessa sai satamaan
Linnan tornikamariin
Syntyi tyttö, pieni niin.
Sylissä hellän Marian
Lapsen nähtiin matkaavan
Yli meren myrskyisän
Rauhaan pienen Mäntsälän.
Lapsi siellä kastettiin
Möllersvärdin Ulla niin
Varttui neidoks yks ja kaks
Muita paljon kauniimmaks.
Ei tyttö itse tietää saa
Syntymänsä tarinaa.
Isoveli Magnus vaan
Salaa hautoo rakkauttaan.
Sitten nolla kahdeksan
Tuotti sodan kauhean:
Ruotsi joutui pakosaan.
Suomi valtaan Venäänmaan.
Latoteatterin ensimmäisen vuosikymmenen unohtumattomimpia taiteellisia voittoja oli kuuluisa Puskavuori kutsuu – vapaasti Niskavuori-sarjaa mukaileva laaja sukutarina, joka vyöryi näyttämölle kesän 1986 elojuhlissa. Tavanomaisesta järvi takana, ovi oikealla ja koivut vasemmalla –lavastuksesta poikettiin nyt selvästi. Puskavuorella näyttämö oli nerokkaasti jaettu kahdeksi huoneeksi ja niissä vihattiin ja rakastettiin oikein olan takaa.
Puskavuorelta jäivät kylälle kiertelemään monet lentävät lauseet. ”Tiikerikakkua kans” on kaikunut lukemattomissa kahvipöydissä oikealla nuotilla sen jälkeen kun Penttisen Leena Puskavuoren Loviisana komensi vieraitaan kakunottoon. Ja kun Kososen Jyrki Sakarina vihdoin saapui isänsä jäljiltä Puskavuoren vanhan emännän kiikkustuolin ääreen, hän lausui kumeasti mutta sydämeenkäyvästi: ”Tulin, koska Puskavuori kutsui”. Siitä syystä on kotiin tullut yksi ja toinenkin.
Puskavuoren jälkeen seuraava suurkoitos nähtiin elojuhlissa 1988. Nyt oli välilauluista siirrytty suoraan Pirtuoopperaan, jossa jälleen palattiin kylän pirtuhuuruiseen historiaan salakuljetuskeskuksena. Näytelmä oli monessa suhteessa merkittävä, saattoihan se yhteen myös Tuija ja Jussi Kososen, joiden tulkitsema pirtutrokarin tyttären ja trokareita jahtaavan nuoren poliisimiehen duetto oli unohtumaton elämys – ei vähiten esittäjilleen. Sävelmänä oli vanha kunnon Lullaby of Birdland:
TUIJA JA JUSSI:
Tie vie täältä kauas, kauas pois.
Jonnekin tahtoisin
Missä omin käsin
Vois pesänsä perustaa.
JUSSI:
Eikö sua ikävä piinaa?
TUIJA:
Ei, en tahdo kaupata viinaa.
Voitko sä virkasi jättää?
JUSSI:
Mieluummin paskaakin mättää mä voin.
TUIJA JA JUSSI:
Tie vie täältä kauas, kauas pois.
Jonnekin tahtoisin,
Missä omin käsin
Vois pesänsä perustaa,
Rakentaa.
Kesällä 1989 tehtiin kunniaa talvisodan veteraaneille näytelmällä Ei muuta kunniaa – olihan talvisodan alkamisesta syksyllä tulossa kuluneeksi puoli vuosisataa. Tässä sodassa hiihdettiin lumipuvuissa, ammuttiin, kuoltiin, lähdettiin evakkoon ja aloitettiin uusi elämä tyhjin käsin. Koko katsomo herkistyi kyyneliin, kun Jokisen Kalle lauloi Veikko Lavin evakkolaulun pellon laidalla vauvasiskoa tuuditellen. Ei muuta kunniaa oli myös näytelmä, joka vei latoteatterin ensimmäistä kertaa Helsinkiin esiintymään. Karjala-talolla se sai täyden katsomon liikuttumaan, olivathan katsojat kaikki tavalla tai toisella itse asianosaisia.
Desanteista Vihreän kullan maahan
Latoteatterin ensimmäisellä vuosikymmenellä oli näytelmien käsikirjoittaminen ja ohjaus ollut tavallisesti Mannisen Kirstin käsialaa. Tekstit syntyivät yleensä viime tingassa ja niitä harjoiteltiin ehkä pari kolme viikkoa ennen ainoaa esitystä kylän elojuhlissa. 1990-luvun alkupuolella ohjausvastuu siirtyi Kososen Anjalle ja teatteria ryhdyttiin tekemään oikein kunnolla. Kansalaisopiston näytelmäpiirinä tekstiin voitiin paneutua jo talvisaikaan, hioa ilmaisua ja suunnitella lavasteet, tarpeisto, puvustukset, valot ja äänet entistä perusteellisemmin. Kun näytelmään oli panostettu kunnolla, sitä kannatti esittää useamminkin kuin kerran. Latoteatteri ei enää ollut mikään elojuhlien kylkiäinen vaan siitä kasvoi itsenäinen kulttuuri-instituutio – koko kylän taidelaitos.
Uuden vuosikymmenen aloitti Desantit tulevat –näytelmä. Se kertoi Hella Wuolijoen desanttiseikkailuista Jokelan kartanossa ja kylän metsissä sellaisina kuin Peltosen Tauno ja muut entiset sotilaspojat niitä olivat läheltä seuranneet. Todellisuudessahan saatiin kartanosta kiinni Kerttu Nuorteva –niminen desantti, jota Hella oli piilotellut, ja emäntä itse välttyi kuolemantuomiolta vain sodan päättymisen ansiosta. Hellana hersytteli Reija Haavisto. Seuraavan vuoden elojuhlissa nähtiin munkkivuorelaisessa hengessä toteutettu Pukkivuoren kreivi, joka oli jälleen perinteisempi lato-iloittelu.
Kyllikki Mäntylän Opri (1992) oli ensimmäinen Kososen Anjan ohjaama näytelmä. Sitä ennen Anja oli jo ohjannut lasten ja nuorten satunäytelmiä ja perinneohjelman Suomalaisia sananlaskuja (1990). Oprina säteili jälleen Haaviston Reija ja teki kunniaa isän- ja äidinperinnölleen. Reijan isähän oli tunnettu Kansallisteatterin näyttelijä Rafael Pihlaja ja täti legendaarinen Aune Ala-Tuuhonen. Seuraavana vuonna oli vuorossa Agapetuksen Kas niin Mimmi. Vuonna 1994 esitettiin jälleen Mäntylää, tällä kertaa komedian nimi oli Raplaaja, ja nimiroolissa räpläsi vehkeitään Jokisen Pentti innokkaina assistentteinaan Nissisen Anneli ja Vainion Riitta.
Vuonna 1995 yhdistivät Mannisen Kirsti, Kososen Anja ja Haaviston Reija käsikirjoitusvoimansa ja niin kajahti elojuhlissa Kulkurin valssi. Seuraavana vuonna käsikirjoitustiimi päätti kertoa yhden ihmiselämän kautta koko kylän ja itsenäisen Suomen historiaa. Niin tehtiin Impin laulu – 1990-luvun ehkä rakastetuin latoteatteriesitys.
Impi syntyi punakapinallisen torppaan kevättalvella 1918, avioitui anopin ennakkoluuloista välittämättä isoon taloon miniäksi, jäi sodassa leskeksi pienten lasten kanssa ja kasvatti ne vaikeuksista huolimatta kunnon kansalaisiksi. Impin lämpö ja elämänviisaus riittivät silloinkin, kun tytär sai aviottoman lapsen tai tyttärentytär toi ulkomailta vävypojan näytille. Nuoruudenrakkaus sulostutti Impin viimeisiä aikoja, kun hän 1988 vihdoin nukahti rauhallisesti omaan keinutuoliinsa.
Impejä oli esityksessä mukana kolme – Koskisen Anna-Kaisa pikku-Impinä, Nissisen Anneli nuorena Impinä ja Karhusen Tarja kertojana, esilaulajana ja vanhana Impinä. Muita rooleja oli yli 30 ja monilla näyttelijöillä jopa kaksi tai kolme roolia. Lavastuksessa ja tarpeiston hankinnassa tehtiin todellinen suururakka, kun Impin tupa muuttui vuosikymmeneltä toiselle siirryttäessä muutamassa minuutissa ikkunaverhoja ja kodinkoneita myöten täsmälleen oikean näköiseksi. Myös maskeeraus ja kampaukset toteutettiin ammattilaisten yhteisinä talkoina – tulos oli ennennäkemättömän upea. Impin laulua varten rakennettiin ladon taakse pukeutumis- ja huoltotilat sekä sivunäyttämö, joka mahdollistaa nykyisin entistä ripeämmät siirtymät kohtauksesta toiseen.
Seuraavana vuonna vaihdettiin tyylilajia ja iloiteltiin salapoliisitarinalla Asessorin perikunta. Siinä seikkailivat Kirsti Mannisen ja Jouko Raivion historiallisista dekkareista tutut amatöörietsivät opettajaneiti Matilda Ehrström ja hänen huikenteleva serkkunsa, lainopin ylioppilas Johannes Calonius. Asessorin perikunnassa nähtiin myös aaveita ja enteitä ja Johannes-rukka näki murhakartanossa kovin levottomia unia.
Syksyllä 1997 otettiin osaa valtakunnalliseen POMO-projektiin, jonka tavoitteena on paikallisen kulttuuritoiminnan laajentaminen ja kehittäminen. Käytännössä se merkitsi sitä, että näyttelijöiden koulutukseen voitiin panostaa entistä enemmän mm. järjestämällä ilmaisu- ja laulukursseja. Samoin latoon kyettiin hankkimaan nyt ensimmäistä kertaa korkeatasoiset valaistus- ja äänentoistolaitteet.
Uusia resursseja päästiin kokeilemaan kesällä 1998, kun koko latoteatteri seilasi vihdoin Amerikkaan, Amerikkaan. Tämä 1920-luvun alkuun sijoitettu näytelmä kuvasi sekalaisen siirtolaisjoukon vaiheita kotimaan rannasta Uuteen maahan. Ihmeen paljon ehti yhden laivamatkan aikana tapahtua, mutta lopulta selvittiin onnellisesti myös terveystarkastuksista ja tulliviranomaisista. Todellinen taidonnäyte oli se, miten latoteatterin lava muuttui valtamerilaivaksi muutamalla köydenpätkällä. Upea oli myös tähtitaivas, joka yökohtauksissa tuikki korkealla maininkien yläpuolella. Ja lokit huusivat ja myrsky pauhasi…
Vuosituhannen viimeinen juhlanäytelmä oli Vihreän kullan maa, joka pohjautui Kirsti Mannisen samannimisen romaanisarjan ensimmäiseen osaan. Käsikirjoitus oli toteutettu Kirstin, Kososen Anjan ja Tuijan yhteistyönä. Jälleen liikuttiin historiassa, mikä sopikin sekä latoteatterin patinoituneisiin seiniin että sen historiaan. Kansalaissotaa ei sahanpatruunan tytär Anna Mäntykoski katsonut sen paremmin punaisten kuin valkoistenkaan näkökulmasta vaan ennen muuta naisten ja lasten ja elämän puolta pitäen. Vihreän kullan maassa olivat tietysti mukana myös lapset – heissähän on teatterimme tulevaisuus. Ensimmäistä kertaa latoteatterin historiassa huolehtivat tekniikasta, äänestä ja valoista naiset – Penttisen topakat kaksostytöt Jaana ja Tiina.
Latoteatterin uusi aika
Uudella vuosituhannella ohjausvastuu siirtyi Tuija Kososelle, jonka esikoisohjaus oli Suomen kansan vanhoista paholaistarinoista koottu riemastuttava iloittelu Piru vieköön (2000). Siinä ilakoivat niin vilpittömät pirut kuin hemaisevat naispaholaiset. Seuraavana kesänä heittäydyttiin kesän 1969 muistoihin – näytelmässä Kuusysi (2001) nähtiin miehiä kuussa ja naisia maassa. Tekaisipa näytelmän bändi solisteineen oman kasetinkin, jota myytiin väliajalla.
Kesällä 2002 lato oli remontin kourissa ja latoteatteri vietti välivuotta. Sitäkin komeammin repäistiin kesällä 2003, kun Tuija ohjasi uudella näyttämöllä Hella Wuolijoen Niskavuoren naiset. Kiitosta antoivat niin lehdet kuin katsojatkin. Kun seuraavaksi kesäksi oli vaikea löytää ohjaajaa mistään, toteutti Kirsti Manninen Latoteatterin kanssa pitkäaikaisen haaveensa näytelmästä, joka kertoisi Tauno Palosta. Elämän palo (2004) nimikkoroolissa loisti Kososen Jyrki ja Ansa Ikosena säteili hänen sisarensa Eeva Kosonen. Loistavia roolisuorituksia tekivät niin vanhat konkarit kuin ensikertalaiset.
Viime vuosina Latoteatterissa on pyritty jatkuvasti uusiin haasteisiin. Sydänten kapina (2005) kertoi Mäntsälän kapinan todellisista syistä. Näytelmässä hyödynnettiin ensimmäisen kerran myös videotekniikkaa. Seuraavana kesänä heittäydyttiin Commedia dell’Arten pyörteisiin. Kuninkaantie (2006) sijoittui vuoteen 1351, jolloin Musta surma kylvi kuolemaa ja kauhua koko Euroopassa. Ehtipä vanha Viikatemies, jota Jukka Vainio esitti antaumuksella, lopulta Sipoon kirkollekin, mutta kärsi siellä kirvelevän tappion oman kylän parantajavaimon loitsuja vastaan.
Kylän historiaan liittyi vahvasti myös kesän 2007 menestysnäytelmä Hella ja Sulo. Kolmen Hellan ja kahden Sulon sekä loistavan ja muuntautumiskykyisen seurueen voimin kerrottiin Latoteatterissa Hella Wuolijoen ja hänen aviomiehensä tarina. Näytelmää sai yli 1600 katsojaa. Eräänlaisena jatko-osana näyteltiin kesällä 2008 Latoteatterissa Jumalten keinu – Eino Leinon tarina. Haastavasta nimikkoroolista suoriutui loistavasti Jyri Pekonen, vaikka joutuikin näyttelemään viimeisen viikon hauislihas revenneenä.
Myös lastenteatteria on tehty 2000-luvulla. Keväällä 2006 Mari Farigu ohjasi kerhotalolla pikkuväen esittämän Tuhkimon ja seuraavana vuonna oli vuorossa Punahilkka – taikka Punahikka, niin kuin Susi sen oli kuulevinaan. Nuorimmat näyttelijät olivat vain parivuotiaita ja vanhimmat kahdentoista. Keväällä 2008 esittivät latoteatterin nuorimmaiset Kirstin Mannisen lastenkirjaan pohjautuvan Kadonneen unityynyn, jonka ohjasi Kirsi Jokela. Kirsin on myös tehnyt musiikin kaikkiin Latoteatterin ja pikkuväen viime vuosina esittämiin näytelmiin.
Harva kylä on kyennyt synnyttämään ja ylläpitämään näin vakuuttavaa ja pitkäjänteistä teatteritoimintaa kuin Jokelanseudun Latoteatteri. Se ei olisi mahdollista ilman innostuneita kirjoittajia, asiaansa uskovaa ohjaajaa ja hänen apulaisiaan, organisointikykyistä näyttämömestaria, kekseliäitä lavastajia, puvustajia, rekvisiitan tekijöitä, taitavia maskeeraajia ja kampaajia, herpaantumattomia valaisijoita, musiikinvalvojia, kuiskaajia. Mutta yhtä tärkeitä ovat myös lipunmyyjät, penkinkantajat, puhvetin hymyilevät naiset, makkaranpaistajat ja tietysti katsojat.
Niin kauan kuin katsojat uskollisesti kansoittavat Jokisen ladon tuolirivejä, ei teatterinteon innostuksen liekki voi sammua Jokelanseudun latoteatterissa. Ensi vuoden näytelmää mietitään jo kuumeisesti…
LATOTEATTERIN ESITYKSET AIKAJÄRJESTYKSESSÄ
1979 Oi muistatkos Helmi sen kuutamoillan käsikirjoitus ja ohjaus Kirsti Manninen
1980 Piika-Paavalin porsasjahti käsikirjoitus ja ohjaus Kirsti Manninen
1981 Kievarin Kristiina käsikirjoitus ja ohjaus Kirsti Manninen
1982 Kulta-aika eli Kalevalan kansanpainos käsikirjoitus ja ohjaus Kirsti Manninen
1983 Katariinan kirkkotie käsikirjoitus ja ohjaus Kirsti Manninen
1984 Kerran vielä pojat käsikirjoitus ja ohjaus Kirsti Manninen ja Jussi Aukia
1985 Tanssi yli lautojen käsikirjoitus ja ohjaus Kirsti Manninen
1986 Puskavuori kutsuu käsikirjoitus ja ohjaus Kirsti Manninen
1988 Pirtuooppera käsikirjoitus ja ohjaus Kirsti Manninen
1989 Ei muuta kunniaa (Talvisota) käsikirjoitus ja ohjaus Kirsti Manninen
1990 Desantit tulevat käsikirjoitus ja ohjaus Kirsti Manninen
1991 Pukkivuoren kreivi käsikirjoitus ja ohjaus Kirsti Manninen
1992 Opri käsikirjoitus Kyllikki Mäntylä ohjaus Anja Kosonen
1993 Kas niin Mimmi käsikirjoitus Agapetus ohjaus Anja Kosonen
1994 Raplaaja käsikirjoitus Kyllikki Mäntylä ohjaus Anja Kosonen
1995 Kulkurin valssi käsikirjoitus Reija Haavisto, Anja Kosonen ja
Kirsti Manninen ohjaus Anja Kosonen
1996 Impin laulu käsikirjoitus Reija Haavisto, Anja Kosonen ja
Kirsti Manninen ohjaus Anja Kosonen
1997 Asessorin perikunta käsikirjoitus Reija Haavisto, Anja Kosonen ja
Kirsti Manninen ohjaus Anja Kosonen
1998 Amerikkaan, Amerikkaan käsikirjoitus Anja Kosonen, Tuija Kosonen ja
Kirsti Manninen ohjaus Anja Kosonen
1999 Vihreän kullan maa käsikirjoitus Anja Kosonen, Tuija Kosonen ja
Kirsti Manninen ohjaus Anja Kosonen
2000 Piru vieköön käsikirjoitus Tuija Kosonen, Reija Haavisto ja
Kirsti Manninen ohjaus Tuija Kosonen
2001 Kuusysi käsikirjoitus Tuija Kosonen, Reija Haavisto ja
Kirsti Manninen ohjaus Tuija Kosonen
2003 Niskavuoren naiset käsikirjoitus Hella Wuolijoki ohjaus Tuija Kosonen
2004 Elämän palo käsikirjoitus ja ohjaus Kirsti Manninen
2005 Sydänten kapina käsikirjoitus ja ohjaus Kirsti Manninen
2006 Kuninkaantie käsikirjoitus ja ohjaus Kirsti Manninen
Tuhkimo (lastennäytelmä) käsikirjoitus Kirsti Manninen ohjaus Mari Farigu
2007 Hella ja Sulo käsikirjoitus ja ohjaus Kirsti Manninen
Punahilkka (lastennäytelmä) käsikirjoitus Kirsti Manninen ohjaus Mari Farigu
2008 Jumalten keinu-Eino Leinon tarina käsikirjoitus ja ohjaus Kirsti Manninen
Kadonnut unityyny (lastennäytelmä) käsikirjoitus Kirsti Manninen ohjaus Kirsi Jokela