Jokelanseudun asutuksen vaiheita

Se alue eteläisessä Mäntsälässä, jossa kylämme nykyään sijaitsee molemmin puolin Ohkolan Keravanjärveltä Suomenlahteen laskevaa Ohkolanjokea, oli ennen vuotta 1794 pelkkää Ohkolan kylän yhteismaata. Alueen läpi kulki ohkolaisten vanha kirkkotie Sipooseen. Jokivartta seuraillen se kääntyi laajan tasangon pohjoispäässä heti Laivakallion jälkeen itään kohti Syrjälän notkoa ja kulki nykyisen Mäenpääntien itäistä päätä myötäillen aina Sipoon rajalle saakka ja siitä läpi Paippisten Nikkilään ja kirkolle asti. Ohkola ei nimittäin kuulunut Mäntsälän vaan Sipoon seurakuntaan. Tämä yhteys päättyi vasta lopullisesti vasta 1830-luvulla.

Ohkolalaiset käyttivät yhteismaataan paitsi läpikulkualueena myös metsästykseen ja hyödynsivät jonkin verran sen metsiä ja luonnonniittyjä, mutta vakituista asutusta ei täällä umpikorvessa ollut. Ohkolalaiset asuivat mieluummin oman valtamaantiensä varressa ja sipoolaiset suuntautuivat etelään kohti Kuninkaantietä. Kruunun kannalta näin suuri vajaakäytössä oleva alue oli hyödytön ja siksi se kiirehtikin 1700-luvun lopulla muodostamaan isossajaossa ylimääräiseksi jääneestä yhteismaasta uudistiloja: Ohkolan kylän tilaksi nro 22 tuli JOKELA, jossa oli maata runsaat 70 hehtaaria, ja joen toiselle puolelle perustettiin AROLA, jossa maata oli aluksi n 160 ha. Myöhemmin seuraavalla vuosisadalla sai Jokela lisämaita ympäröivistä tiloista. Kolmas alueelle perustettu uudistila oli SYRJÄLÄ.

Näin suuret ja kokonaan peltoa vailla olevat uudistilat eivät kiinnostaneet Ohkolan talonpoikia, joilla oli isojaon jälkeen riittävästi tekemistä mm. omien rakennustensa siirtämisessä uusien tilusten keskelle. Niinpä uudistiloja ostelivat lähinnä ympäristön kartanonisännät omien kartanoidensa ulkotiloiksi. Syrjälä ja Arola myytiin ensin Nummisten Ylikartanon Nordenskiöldeille ja heiltä ne siirtyivät samaan sukuun kuuluvalle Hedda Nordenskiöldille, joka oli kuuluisan tutkimusmatkailijan A.E. Nordenskiöldin naimaton täti.

Jokela myytiin Kellokosken ruukinkartanon sivutilaksi ja sitä hoitivat aluksi vuokraviljelijät.  Myöhemmin peltoalan kasvaessa Jokelan maille syntyi kuusi torppaa, jotka maksoivat taksvärkkinsä eli tilanvuokransa tekemällä pajahiiliä Kellokosken ruukin tarpeisiin.

VANHAT TORPAT

Ensimmäiset tiedot Jokelanseudun torpista ovat 1830-luvulta. Vuonna 1832 oli Jokelan maille raivattu peltoa jo 10.53 ha. Suurin peltoaukio oli nykyisen Halkiantien varressa lähellä Pornaisten rajaa. Sen laidalla oli vanhoista torpista mm. NYKULLA, joka sijaitsi Katariinan kirkkotien varressa ts. nykyisen Mäenpääntien itäpäässä Wulffien Aholan eli Uusikummun paikalla.

Aivan Pornaisten ja Sipoon rajan tuntumassa oli torppa nimeltä JOHANNESBERG, joka sittemmin sai nimekseen Kellforsin torppa samannimien rajalaskuojan mukaan.  Nykyään paikkaa viljelee Heikki Laine, edesmenneen kunnallisneuvos Onni Laineen poika.

Peltoaukion länsilaidalla melko lähellä nykyistä Jokelan kartanoa oli KARLSBERGin torppa.  Sen ensimmäinen torppari oli Saaren kartanon Siltalan torpasta muuttanut Johan Karlsson, joka kahdeksan vuotta täällä raadettuaan muutti paremmalle torpanpaikalle Orimattilaan. Hänen tilalleen tuli Tuusulasta Gustav Lindqvist ja Lindqvistejä mainitaan kirkonkirjoissa myös Jokelan tilan vuokraajana. Samoin Johannisbergin torpan väki kuului samaan Lindqvistien dynastiaan, sillä torppaan muutti vuonna 1837 Matti Ljunberg, jonka Fredrik-pojasta tuli Gustav Lindqvistin vävy. Myöhemmin 1800-luvun lopulla Lindqvistejä asui mm. Kellforsin torpassa. Karlsberg sen sijaan hävisi itsenäisenä torppana 1800-luvun lopulla, kun Jokelasta ryhdyttiin tekemään oikein kartanotyyppistä suurtilaa.

Toinen hiukan pienempi peltoaukea oli raivattu Pirkkalan kallion eteläpuolelle joen itärannalle. Sen eteläisellä laidalla, suunnilleen nykyisen Pajukujan liepeillä oli torppa nimeltä ILOMÄKI. Sen asukkaat joutuivat vuonna 1835 käräjille viinanmyynnistä ja mustalaisten majoittamisesta.

Peltoaukean toisessa laidassa Jussilanmäen kupeessa lähellä nykyisiä Ojasen ja Jokisen taloja sijaitsi JUSSILAN torppa. Sitä asuivat peräjälkeen ensin isä Juho Juhonpoika ja sitten hänen poikansa Matti Juhonpoika Jussila. Tämäkin torppa hävisi asukkaineen kirkonkirjoista 1800-luvun lopulla.

Jussilanmäen pohjoispuolella lähellä laskuojan ja Ohkolanjoen yhtymäkohtaa oli ANDERSHOVIN torppa nykyisten Uusi-Uiton joenpuoleisten peltosarkojen liepeillä. Sen ensimmäiset asukkaat Anders Ström ja Johanna Falk muuttivat tosin vain vuoden yrittämisen jälkeen Tuusulaan, mutta torpan ottivat haltuunsa Elias Matinpoika vaimoineen. Heidän viljelyksensä onnistuivat ilmeisesti jo paremmin, sillä muutaman vuoden kuluttua mainitaan kirkonkirjoissa talonväkeen kuuluvina myös renki ja piika. Kun Suomessa vuosina 1867 – 1868 koettiin suuri nälkävuosi kulkutauteineen, Andershovi jäi autioksi ja seuraavalla vuosikymmenellä sen maat yhdistettiin Jokelaan.

Kaikkein suurin Jokelanseudun torpista oli nykyisen Mäenpään paikalla sijainnut KATRINEBERGLUND eli Katriinan torppa. Sen ensimmäinen isäntä Tuomas Matinpoika tuli Nummisten Alikartanon Mikkolan torpasta vuonna 1830. Tilalla oli siitä pitäen jatkuvasti vuosikymmenestä toiseen 5 – 6 renkiä. Kun Mäenpään pelloilla yhä vielä voi nähdä vanhojen puuhiilimiilujen pohjia, on selvää, että suurta renkijoukkoa tarvittiin nimenomaan hiillytettävien puiden kaatoon, miilujen rakentamiseen ja polttamiseen ja hiilien kuljettamiseen Kellokosken ruukille.

Asukkaiden ja torppien myötä kylään syntyi myös kinttupolkujen ja kärryteiden verkosto. 1800-luvun puolivälissä paras tieyhteys oli edelleen vanha kirkkotie Ohkolasta Sipooseen, mutta kun Ohkola oli vuonna 1837 liitetty lopullisesti Mäntsälän käräjäkuntaan, tämä yhteys rappeutui vähitellen. Sen sijaan torpanväet kulkivat paljon Kellokosken ja Pornaisten suuntaan, joten nämä reitit alkoivat ajan mittaan vahvistua oikeiksi tieyhteyksiksi. Vielä 1930-luvulla ne olivat kuitenkin yhä kiemurtelevia sorakujia, jotka varsinkin kevätpuolella rospuuton aikaan olivat lähes ajokelvottomia. Tienpitoon velvoitetut talot ajoivat nimittäin keväisin hankikeleillä lakisääteiset sorakuormansa omalla nimellään merkityn tietolpan kohdalle ja kaatoivat sen siihen lumen sulamista odottamaan. Siinä sitten kulkevaiset saivat hevosineen pujotella sinne tänne siroteltujen soraläjien välistä kohti määränpäätä.

JOKELAN KARTANO

1800-luvun lopulla Kellokosken kartano ryhtyi aktiivisemmin viljelemään ulkotilaansa ja perusti tänne lopulta suurtilan, joka sai nimekseen JOKELAN KARTANO. Kylällä tosin kerrotaan perimätietona, että Kellokosken ruukinpatruuna ei tahtonut saada tytärtään naitetuksi ja joutui siksi perustamaan tälle oman kartanon myötäjäisiksi. Joka tapauksessa suurtilan muodostamiseksi lakkautettiin joukko lähimpiä vanhoja torppia sitä mukaa kun niiden asukkaat kuolivat tai muuttivat muualle ja niiden viljelysmaat yhdistettiin kartanon pelloiksi ja laitumiksi.

Vuonna 1890 rakennettiin Jokelaan kartanotyylinen päärakennus ja seuraavalla vuosikymmenellä syntyi sen liepeille oikea kartanokylä: iso kivinavetta nykyiselle Oravan tontille ja sen yläpuolelle rinteeseen talli, renkituvat, pakarit ja meijeri. Kartanon karjaa ja niiden heiniä varten tarvittiin isot ladot – joista yksi on yhdistyksemme iltamalato – sekä kuuluisa Jokelan riihi nykyisen Viestivakan kohdalle. Riihen varjoissa kohtasivat nuoret rakastavaiset ja sen seinään naulattiin myös Pienviljelijäin yhdistyksen ensimmäiset ilmoitukset. Vielä 1970-luvulla, kun riihi jo oli purettu, linja-auton kuljettajat tunsivat risteyspaikan Jokelan riihen nimellä.

Kartanon ympärille perustettiin puisto ja puutarha ja Kellokosken suuntaan johtavan tien varteen istutettiin koivukuja, jonka viimeiset jättiläiskoivut TVL sitten kaatoi tienparannuksen yhteydessä 1980-luvulla monien kyläläisten haikeudeksi.

Lupaavasta alusta huolimatta Jokelan kartanosta ei tullut taloudellisesti kovin kannattavaa yritystä. Kellokosken Dahlit myivät tilan vuosisadan alussaLoringille. Häneltä tila joutui jo muutamassa vuodessa turkulaiselle Agraari-pankille, joka ryhtyi lohkomaan kartanon maista pientiloja.  Seuraavia omistajia olivat Itälä, Rantanen ja Kokkonen, jotka jatkoivat 1920-luvun alussa kartanon maiden lohkomista pientiloiksi. Kokkosen jälkeen tila kuului jonkin aikaa Nissiselle, kunnes se vuonna 1927 joutui pakkohuutokauppaan ja uusiksi omistajiksi tulivat tuomari Eero Jägerroos ja hänen Astrid-vaimonsa.

Kun Jägerroos välirauhan aikaan kesällä 1940 halusi myydä kartanon, sille löytyi tunnettu ostaja. Kirjailija ja varakas liikenainen Hella Wuolijoki oli nimittäin viettänyt Talvisodan kaukana Iitissä Marlebäckin kartanossa ja tahtoi nyt vaihtaa ison kartanon pienempään ja lähemmäs Helsinkiä. Hella-rouvan myötä kartanoon muuttivat myös hänen tyttärensä Vappu ja vävynsä Sakari Tuomioja, joka myöhemmin oli Urho Kekkosen vastaehdokkaana.

Tuomiojien lapset Tuuli ja Erkki tarvitsivat vielä lastenhoitajaa.  Hella-rouva oli kuitenkin tunnettu vaativana työnantajana, joten henkilökunta vaihtui tiheään tahtiin. Jatkosodan sytyttyä lähetti Etsivä Keskuspoliisi neuvostoyhteyksistään tunnetun kartanonrouvan lastenhoitajaksi oman agenttinsa. Kun kylän omat sotilaspojatkin näkivät laskuvarjolla pudotettujen desanttien katoavan merkillisesti Jokelan kartanon maille, agentti-lastenhoitaja paljasti Hella Wuolijoen piilotelleen luonaan desanttina toimivaa Kerttu Nuortevaa.  Jokelan kartanon emäntä joutui maanpetoksesta vankilaan ja häntä uhattiin jo kuolemantuomiollakin, mutta sodan päättyminen palautti Hellan jälleen yhteiskunnan huipulle.

Sodan jälkeen Hella Wuolijoesta tuli muutamiksi vuosiksi Yleisradion pääjohtaja ja vuosina 1946 – 1948 hän toimi myös kansanedustajana. Yleisradiossa hän kunnostautui mm. rikkomalla suorassa lähetyksessä vasaralla inhoamansa Lännen lokari – äänilevyn.  Värikäs Hellan aika päättyi Yleisradiossa vuonna 1949 ns. Lex Jahvettiin. Kartanossa vaihtui omistaja vuonna 1954, kun Hella Wuolijoen perikunta myi kartanon ja sen pihapiirin kemiläiselle tekstiilikaupan veteraanille, kauppaneuvos Akseli Antikaiselle, joka tarmokkaasti osallistui seuraavina vuosikymmeninä sekä Pienviljelijäyhdistyksen kerhotalohankkeisiin että urheiluseura Ajon perustamiseen.

PIEN- JA PIRTTIVILJELIJÄT

Se Jokelanseutu, jonka me tunnemme, syntyi 1910- ja 1920-luvuilla kartanotalouden alamäen aikaan ja sen seurauksena. Vieläkin muodostavat asutuksen perusrungon ne pienviljelystilat, jotka 1910-luvulla oli myyty ja vuonna 1918 virallisesti lohkottu Jokelan kartanosta. Osa näistä tiloista oli vanhoja 1800-luvun torppia, osa uusia tiloja: Kaukola, Kuusisto, Mäkelä, Vuorela, Alho, Harjula, Mäenpää, Lehmusto, Uusikumpu, Kellokoski eli Källfors.  Myös Ohkolanjoen länsipuolelle syntyi samoina vuosina valtava pienviljelysasutus, kun Kellokosken kartanon maista lohkottiin 140 pientilaa.

Seuraavalla vuosikymmenellä pienviljelystilojen rahoitusta koskevan LEX KALLION tultua voimaan lohkottiin Jokelan kartanon maista vielä uusi erä 10 – 20 hehtaarin suuruisia pientiloja. Näin syntyivät mm. Varpula ja ne tilat, joille Penttisen veljekset asettuivat. Myös Jokiset, jotka ostivat entisen Jussilan torpan maita ja asuivat ensimmäisen kesän omaa taloa rakentaessaan kartanon suuressa ladossa (Jokisen ladossa), saivat oman tilansa näiden kauppojen yhteydessä.

Uusien tilojen myötä kylään muutti lyhyessä ajassa koko joukko uusia sukuja. Jostakin syystä torppien vanhat omistajasuvut eivät edes 1910-luvulla olleet erityisen innostuneita lunastamaan torppia itselleen. Helsinki mahdollisuuksineen oli liian lähellä. Leipä lähti helpommin muista töistä. Sen sijaan esimerkiksi etelähämäläisen Tammelan pitäjän kivisiltä torpanmailta suuntautui Jokelanseudulle oikea kansainvaellus. Ensin saapui Kalle Peltola vuonna 1917 Tuusulan kautta.  Hiukan myöhemmin muutti Kuusistoon Kalle Peltolan veli perheineen.

Myös kaupunkipaikoista tultiin perheen kasvaessa maaseudun rauhaan. Niinpä 1910-luvun lopulla helsinkiläinen ajuri Arthur Wulff muutti vaimonsa ja lastensa kanssa Jokelanseudulle entisen Nykullan torpan paikalle Uusikumpuun eli Aholaan. Kokkoselta ostivat myös tilansa Einari ja Alina Lahti vuonna 1924.

Lehtirannat muuttivat paikkakunnalle vuonna 1927, kun Alarik Lehtiranta tuli Jägerroosille kartanon pehtooriksi. Peltoset taas muuttivat entiseen Eskelisen paikkaan vuonna 1932 Riihimäen suunnalta.

Suvut kasvoivat avioliittojen myötä. Lapsia oli Jokelanseudulla 1920-luvun alkupuolella jo oman koulun tarpeeksi. Taistelu omasta koulusta olikin se ensimmäinen voimainponnistus, joka yhdisti eri puolilta saapuneet uudet ja vanhat asukkaat. Kouluhankeen puuhamiehenä oli Jokelanseudulla varsinkin Kalle Peltola. Asiaa joudutti oppivelvollisuuslaki, joka määräsi, ettei koulumatka saanut olla viittä kilometriä pidempi, ja velvoitti kunnan rakentamaan koulutalot kaikkiin kyliin.

Väliaikainen koulunpito päästiinkin Arolan ja Jokelanseudulla alkamaan jo vuonna 1921 Ahokallion talossa, mutta koulutalon paikasta syntyi pitkäaikainen kiista. Jokelanseudun uudet asukkaat toivoivat tietysti koulua sinne, missä pääosa lapsistakin oli eli joen itäpuolelle. Asian kuitenkin ratkaisi entisen Arolan tilan maat ostanut maanviljelijä Boman (Asuja), joka lahjoitti kunnalle koulun paikaksi entisen Arolan tilan päärakennuksen tontin.  Uusi koulurakennus valmistui vuonna 1924 ja koulu sai vanhan kantatilan muistoksi nimen AROLAN KOULU.

UUDET TULIJAT

Talvi- ja jatkosodan jälkeen Mäntsälän asukasluku kasvoi 4000 hengellä, kun pitäjään asutettiin lähinnä Kirvusta ja Koivistolta tulleita karjalaisperheitä. Myös Jokelan kartanon jäljellä oleville maille ja kylän entiselle yhteislaitumelle perustettiin muutamia asutustiloja. Uuden kodin saivat täältä mm. Eskolat ja Oravat, Hovit, Heinot ja Lääperit.

Kylän tulevaisuus sai kokonaan uuden suunnan 1950-luvun puolivälissä, kun uusi Helsinki-Lahti valtatie vedettiin kylän ja koulupiirin halki. Parantuneet yhteydet veivät väkeä kouluun ja töihin kauas kotikylältä, mutta jo 1960-luvulla ryhtyivät monet nuoretparit vakavasti harkitsemaan asettumista oman sukunsa pientilojen liepeille, vaikka he kävivätkin työssä muualla.  1970-luvun alussa saapuivat kylään myös ensimmäiset maallemuuttajat kuten Pekka ja Kirsti Manninen, rättisitikalla köröttelevä opiskelijapariskunta, joka ryhtyi kunnostamaan Varpulan vanhaa mökkiä.

Nykyisin kylälle muuttaa vuosittain useampia uudisasukasperheitä. Tulijoita on enemmän kuin saatavilla olevia taloja ja tontteja. Kerhotalo ja Jokisen lato, urheilukenttä ja kuntopolku ovat olleet luonnollisia uusien ja vanhojen asukkaiden kohtauspaikkoja. Moni tulija on saanut ensimmäisen kosketuksensa kylään ja kyläläisiin Peltolan Veijon ja vesiosuuskunta Suonen kautta, ja Kylävinkki jaetaan tietysti myös uusiin postilaatikoihin, kun ne ilmestyvät tien varteen. Kevättalvella 2007 ryhtyivät kylän nuoret äidit kokoontumaan kerhotalolla pikkuväkensä kanssa. Pirttiviljelyn perinne siis jatkuu!